Mulla on vaan muutama kommentti
- KIITOS! Että kirjoitit.
- KIITOS! Että julkaisit.
- KIITOS! Että puolustat lasten oikeuksia.
Toivottavasti muut bloggaajat rohkaistuu sun esimerkistä.

Tekee niin pahaa kuulla noita esimerkkejä, mutta ehkä ne saisi edes jonkun ymmärtämään minkä puolesta tässä puhutaan. Lapsen oikeuksien.

T. Äiti jonka lapsella ollut parempi tuuri. Mitä nyt eskarissa vietiin uskonnolliseen aamunavaukseen kun en rikkinäisen puhelimen takia saanut viestiä ja ehtinyt reagoimaan siihen tunnissa eli kertomaan että tälläkin kertaa jättää lapsi uskonnonharjoituksen väliin ja osallistuu vaihtoehtoon.

Täsmälleen minunkin ajatuksia. Kiitos kun jaot ne täällä! Ja kiitos aktiivisuudesta asian suhteen.

Kiitos että jaksat taistella. Itsellä tekisi mieli jo heittää hanskat tiskiin, mutta nykyinen seiskaluokkalainen ei anna periksi. Jännästi tässä on saanut nähdä, miten seurakunta saa kasvatettua kiltistä, suvaitsevaisesta ja kaikkia ymmärtävästä lapsesta militanttiateistin. Näin niitä tehdään, rehtoritasolta asti syrjien ja kiusaten. Ja taisto jatkuu. Ihan kaikilla lapsilla on oikeus koulun juhliin ja syrjimättömäön kouluympäristöön!

On kolme asiaa joista en omassa blogissa kirjoita, uskonto, poliitiikka ja seksi. Kaikki tulenarkoja aiheita. Mutta se ei tarkoita, etten haluaisi tänne tulla komppaamaan ja antamaan tukeni sulle ja tälle aiheelle, juurikin jos alkaa sataa lunta tupaa, niin täällä ollaan tukena.

Saatan jopa uskoa, että kaikki uskonnot ovat yhteistä sulatusuunia, jostain korkeammasta avaruudellisesta voimasta tai kokonaisuudesta, mitä ihminen ei ymmärrä, ihminen pukee uskonnollisiksi opuksiksi. Eli en usko yhteenkään uskontoon, jotka koen ihmisten kirjoittaneen, osaltaan meille laiksi, osaltaan kuolemanpelon vuoksi. Onhan se ihmiselle vaikeaa ajatella, että avaruus on esimerkiksi ikuinen ja loputon, kun ihmiselämä on jana. Itse koen niin, että minua ei ollut ennen syntymää, eikä se tuntunut miltään ja minua ei ole syntymän jälkeen, eikä sekään tunnu miltään, paitsi että saatan siirtyä energiaksi  ja kauniisti sanottuna tähtipölyksi loputtomaan universumiin.

No mutta se siitä, tyttäreni ovat käyneet rippikoulun ja meillä mieheni on konservatiivisempi, jos mies ajatteli täysin kuten minä, olisimme eronneet kirkosta.

No mutta asian ytimeen, ensinnäkin kouluissa on monen uskonnon edustajia tänä päivänä, että ateisteja, joten heitä kaikkia tulee kunnioittaa tasaveroisesti ihmisenä, eikä tuputtaa yhden uskonnon oppeja. Tässä on kyse tasa-arvosta, joka ei kaikkialla vielä toteudu. Kaikilla on oikeus tasa-arvoisesti koulussa pidettäviin juhlallisuuksiin.

Kun olen ollut erilaisissa tilaisuuksissa kirkossa, en ole mennyt nauttimaan viiniä ja leipää, enkä ole mennyt enää vuosiaan, koska se olisi taholtani ulkokultaista ja teatteria. Haluan, että lapseni voivat valita itse mihin uskovat, nyt heitä ohjataan tiettyyn suuntaan, koska kirkko tuo valtava laitos, on vähän kuin Suomessa vaikka monopolina Alko. Jos lapseni haluavat uskoa tähän kristinuskoon, kunnioitan sitä, kuten haluan toki kunnioittaa kaikkia eri uskonnon edustajia ja toivoisin, että hekin osaisivat kunnioittaa niin ateisteja, kuin muita uskontoja.

Tuota pikkukylän koulu asiaa en ymmärrä lainkaan. Pikkukylässä pakotetaan tiettyyn uskonnolliseen juhlaan tai perinteisiin, mutta isossa koulussa on enemmän valinnan vapauksia. Tietty enemmistö ei voi vaatia muita samaan lokeroon toisten kanssa vain siksi, että enemmistö kuuluu kirkkoon, tässä on kyse ihmisoikeuksista, jos oikein ajatellaan. Kuinka moni sinne kirkkoon kuuluu vain tavan vuoksi, noh ainakin minä täällä, tunnustan. Eikä sellaista uskontoa ole tarjolla, joka vastaisi omaa uskontokäsitystä.

Minulle koko jumalkäsitys on sitä, ettei sitä tarvitse kirkossa tai muussa laitoksessa tunnustaa vaan voin kääntyä ns. oman Jumalani puoleen, joka ei ole edes ns. Jumala vaan jotain isompaa.
Oli se sitten jokin voima avaruudessa tai koko maailmankaikkeuden kokonaisuus yhdessä, niin täysin omassa yksinäisessä rauhassa. Kun joskus ääneti rukoilen, en kristinuskon Jumalaa vaan jotain ihan omaa, se tapahtuu itsekseni eikä näytelmänä muille. Toki ymmärrän jumalanpalveluksen tarpeellisuuden toisille, heille jotka uskovat, he saavat monella tapaa hyvää itselleen kirkollisista toimituksista, yhteisöllisyyttä, paikan rauhoittua, paikan, jossa kokevat Jumalaan yhteyttä ja hyvä niin. 
Omassa missä lie uskonnossa suvaitsevaisuus on kaiken ydin ja se, että me kaikki ihmiset olemme tasa-arvoisia suuremman voiman edessä ja me kaikki pääsemme minne lie, riippumatta mihin uskomme tai uskommeko ollenkaan. Eikä tähän kuulu välttämättä uskonnolliset rituaalit vaan se, että on hyvä ihminen muille ja raamattua lainatakseni, sille syntisellekin anteeksi annetaan, kaikki olemme samalla viivalla, kun se viimeinen päivä koittaa. Tai sitten meitä ei vaan enää ole, kuten ei ollut ennen syntymääkään. Kukaanhan ei tiedä varmasti.

Noh karkasin vähän asian ytimestä, koska kerrankin puhuin sitten omista uskomuksistani ja joista voin olla toki täysin väärässä, oikeaa ja väärää ei näissä asioissa ole, paitsi juuri pakottaminen.

Taistelussa tukena, niin hienoa, että jaksat puolustaa kaikkien oikeuksia!

Hyvä kirjoitus! Itse olen kirkkoon perinteiden en niinkään uskon takia kuuluva opettaja, mutta haluaisin silti että uskonnon tunnit korvattaisiin kaikille yhteisenä etiikan/moraalin/uskontotieteen opetuksella, sillä on aika turhauttavaa opettaa uskonnon tunneilla osalle luokasta kaveritaitoja, vahvuuksia jne kun haluaisin löydä niitä läpi koko luokan kanssa (ja käynkin, mutta siihen pitää sitten köyttää muiden aineiden tunteja).

Meillä on koulussa onneksi aina ollut käytäntö, että adventtihartaus ja pääsiäishartaus ovat ihan erillisiä tapahtumia eikä niillä ole mitään tekemistä juhlien kanssa ja korvaavaa tekemistä löytyy sitä haluaville. Joulujuhlassa saatetaan joskus esittää jouluevankeliumi tai laulaa joku virsi mutta sekin riippuu vuodesta, pariin viime vuoteen kukaan esiintyvien luokkien opettajista ei ole sitä innostunut harjoittelemaan ja kevätjuhlassa on yleensä laulettu suvivirsi, mutta muuten uskonto ei meidän koulussa onneksi juurikaan näy.

Siis ei ole todellista, oisin voinut kuvitella moista tapahtuvan omina kouluaikoina, mutta että nykyaikana. Tuli paha mieli lapsesi puolesta (ja sitten toisaalta hyvä mieli sun toiminnasta).

Mua vähän jännitti oman lapsen koulun alku, koska tiesin (ison hkiläisen) koulun olevan ns. "perinteitä kunnioittava koulu". Onneksi olen saanut olla positiivisesti yllättynyt. Lapsen koulun alkaessa ilmoitettiin, että lukuvuoden aikana on jumalanpalvelusretkiä 4 kpl, jokaiseen oli ilmoitettu (kiva!) korvaava ohjelma ja uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta huoltaja saa valita kumpaan lapsi osallistuu (valinta voi myös vaihdella eri kerroilla). Eli mennään juuri niinkuin pitää. Joulu/kevätjuhlista ei ole vielä kokemusta, mutta sen tiedän että koulun juhlasaliin ei mahdu kerralla koko koulun väki, joten joulu/kevätjuhlat järjestetään kahdessa erässä (vaikka vieressä olisikin iso kirkkosali vapaana).

Myöskin "kriisinhallinta" toimii hyvin, sillä syksyllä oli tapaus jossa koulusta mentiin Temppeliaukion kirkkoon ei-uskonnolliseksi tiedotettuun konserttiin (tähänkin osallistumiseen pyydettiin lupa ja korvaavaa ohjelmaa oli) ja kun vasta ovella opeille paljastui ettei tilaisuuden luonne ollutkaan sovitunlainen (konsertti olikin selkeästi uskonnollisia elementtejä sisältävä), muutettiin retki lennossa läheiseen leikkipuistoon tutustumiseksi. Tiedotus vanhemmille toimi myös hyvin, ja otettiin selkeästi koppi siitä että ei mennyt niinkuin luvattiin. Tän syksyn perusteella onkin syntynyt luotto, että uskonnonvapaus oman lapsen kohdalla toteutuu koulussa hyvin :)

Kiitos hyvästä ja aidosta kirjoituksesta. Lapsen oikeudet kunniaan. Tierysti vanhempien ajatus- ja arvomaailma vaikuttaa aina jollain tavalla lasten kasvatukseen. Yleensä haluamme tarjota lapsillemme sitä minkä itse koemme hyvänä. Itse olen kasvanut uskovansa perheessä (en vain uskonnollisessa) ja koen että sain siitä paljon lohtua, turvallisuuden tunnetta ja lujan perusluottamuksen elämään. Myöhemmin sitten itse tein päätöksen että haluan myös uskoa. Se on sitten eri asia onko hyvä ja missämäärin näitä asioita yhdistetään koulu-ja päiväkotielämään. Muistuttaakin myös että kristinuskosta on tehty punainen vaate tässä asiassa, mutta samaan aikaan harjoitamme päiväkodeissamme ja kouluissamme noituutta halloweenin muodossa ja itämaista uskontoa joogan muodossa.

Ensinnäkin pahoittelut monista kirjoitusvirheistä. Kiireessä kirjoitin lasten touhutessa vieressä :).

Noituuden harjoittaminen oli vähän provosoidusti sanottu. Tarkoitin, että halloween pohjautuu uskontoihin ja uskomuksiin, joihin liittyy noituutta. Meillehän se on nykyään hauska naamiaisjuhla, jolloin vähän askarrellaan kurpitsoja ja lepakoita, mutta on hyvä muistaa mistä juhla on lähtöisin. Se pohjautuu Kelttiläiseen juhlaan Samhainiin, jonka aikana Kelttiläisten uskomusten mukaan tämän ja tuopuoleisten maailmojen väliset rajat katosivat, ja henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Kokkotulia poltettiin ja nauriskynttilöitä koverrettiin, jotta kuolleiden henget pelästyisivät ja jättäisivät ihmiset rauhaan. Tätä taustaa vasten tuntuu hassulta, että voimme huoleti antaa lastemme pukeutua piruiksi, noidiksi, vampyyreiksi ja koristaa päiväkotien seinät luurangoilla, mutta suvivirren laulaminen koulussa koetaan lapselle haitalliseksi.

Jooga taas on Intiassa tuhansien vuosien aikana syntynyt monimuotoinen menetelmä. Alun perin jooga oli kokoelma Intian uskontojen pelastusopillisia ja maagisia menetelmiä. Nykymuotoiseen joogaan ei aina liity maagisuskonnollista merkitystä, mutta se on alunperin hindulaiseen identiteettiin liittyvä uskonnon harjoittamisen muoto. Nykyäänkin joogaan kuuluvat meditaatioharjoitukset, jossa yksilö kehittää sisäänpäin kääntyneen itsrtarkkailun muodossa omaa mieltänsä tai harjoittaa erilaisten tietoisuuden tilojen saavuttamista. Onko tämä sitten uskonnon harjoittamista..?

Pitkä ja paatoksellinen vastaus, mutta halusin vain herättää ajatuksia tästäkin näkökulmasta. Enkä tosiaan ole mikään nutturakirällä uskovainen :) Ja kiitos vielä sinulle rohkeasta ja ajatuksia herättävästä postauksesta. Toivottavasti uskontoon liittyvistä asioista keskusteltaisiin koulumaailmassakin toisia kunnioittaen ja kuunnellen. :)

Hyvää pohdintaa.

Oon itse viime vuosina päässyt pohtimaan asiaa vähän toisesta näkökulmasta, mutta yhtä kaikki samaan uskonnonvapauteen kietoutuen. Luokalleni tuli siis ekaa kertaa jehovantodistaja, ja löytyi aika monta uutta tasapainoilun aihetta. Kun joulu on tyystin nou-nou, onko parempi, että yhdeltä lapselta jää (hyvin maallinen, ilman mitään uskonnollisia elementtejä, mut kuitenkin joulu-etuliitteellä)juhla väliin vai se, että 200 muulta jää tonttutanssit tanssimatta ja kuusiruno lausumatta, jotta tämä yksikin pääsee osallistumaan? Mikä on riittävän ei-jouluista, jotta joulujuhlasta tulee lukuvuoden päätösjuhla?
Kun yhdellä luokalla ei lauleta onnittelulauluja, ettei yksi lapsi joudu aina siksi aikaa vaihtoehto-ohjelmaan, pitäisikö koko koulussa olla sama linjaus? Onko epäreilua, että rinnakkaisluokalla askarrellaan synttärikortit ja huudetaan eläköön-huudot?

Noiden vuosien aikana musta tuli kyllä mestari keksimään kiertoilmauksia, ja moni idea itse asiassa jäi elämään, vaikka lapsi lähtikin eteenpäin. Edelleenkään meillä ei avata joulukalenteria, vaan yllätyspussien ja hiljalleen rakentuvan palapelin kanssa lasketaan aamuja lomaan. Synttärijuhlinnan sijaan vietetään erilaisia kemuja lasten saavutusten kunniaksi, ja Paljon onnea vaan kaikuukin sille, joka oppi solmimaan kengännauhat.
Mut myönnän, että ei se helppoa ollut, ja monta kertaa tuli mokattuakin.


Ja ei, ei tää liittynyt oikein mihinkään. Kunhan tuli mieleen sun hyvästä tekstistä. :)

Toi Maaseudun Tulevaisuus oli nyt viimeinen niitti, oli pakko räntätä (huomattavasti käpyisemmin kuin täällä).
periaatteennainen.com/2019/11/22/pitakaa-perinteenne/

Kiitos Elsa tämän aiheen nostamisesta esiin!

Kokemuksenne ovat pöyristyttäviä. Välillä ihmettelen, kuinka vähällä laintuntemuksella kouluja ja opetustoimia voidaan johtaa. (Juu on reksiopinnot, mutta get the point.)

Olen maikka isossa koulussa pääkaupunkiseudun kehyskunnassa. Olen kokenut voimattomuutta edes avata näkökulmia siihen, miksi "perinteisiin" viitaten jatketaan asetelmalla, jossa evlut on se "normaali" ja "ne muut" normista poikkeamista.

Tämä tarkoittaa sitä, että pakotan työssäni nuoria uskonnonopetukseen kuulumisen perusteella kirkkopyhähartauksiin, joissa tehtävänäni on ohjata vastentahtoisia nuoria käyttäytymään oikein. Toivon, että he itse ottaisivat asiassa muutoksenteon käsiinsä ja tekisivät perusteellisen kapinan oikeudestaan päättää, osallistuako vai ei. (Näin he toimivat järjestäessään kouluumme Pride-päivän ja Mielenterveysviikon, jes!)

Mitä tämä kirkkopyhäperinne tarkoittaa? Itse uskonnottomana en rukoile enkä laula, ja olen miettinyt kauan, voidaanko minut edes työntekijänä pakottaa näihin tilaisuuksiin, joissa noustaan kuolleista ja otetaan synnit kannettavaksi.

(Kuten Elsa, olen käynyt evlut-rippikouluskenet pidemmän kaavan kautta, ja eronnut kirkosta aikuisiällä. Eli tutustumista evlutiin on noin 30 vuoden ajalta.)

Se kuuluisa vaihtoehto ei-evluteille on yhden maikan luokassa "jotain puuhaa", jonka suunnittelu ja arvostus on lapsipuolen asemassa.

Väistämättä käy mielessä, onko tätä päivää, että toimimme näin.

Aamunavaukset evlut srk lähettää keskusteltiin kautta luokkiin, joissa oppilailla tai työntekijöillä ei ole mahdollisuutta olla kuulematta niitä. Sama kuuluu käytäville. Täytyy olla pokkaa ja jaksamista hakea itselleen se uskonnoton tila.

Itse toivoisin sitä, että lähdetään liikkeelle "ihan vain" lain noudattamisesta:

-huoltajat ja lapsi päättävät, osallistuvatko vai eivät tilaisuuksiin, joissa on uskonnollista toimintaa kuten rukoilua tai hengellisiä lauluja

- koulun arjessa tuodaan luontevissa tilanteissa esiin erilaisia elämänkatsomuksia (esim kutsutaan eri yhdyskuntia kertomaan toiminnastaan)

- Etiikka- ja moraaliopetusta ei jätetä vain katsomusaineiden asiaksi, vaan niitä tuodaan moninaisuuksineen esiin eri oppiaineissa.

Koulun tulisi kyetä opettamaan oppilaille kykyä tarkastella ihmisen toimintaa, oli heidän taustansa mikä tahansa ja niin, että asioista kyetään keskustelemaan asiallisesti yhdessä. Kuulostaa ihan tavan meiningillä, muttei valitettavasti ole sitä. Tällä hetkellä tämä uskonnottomuuden toisarvoinen kohtelu ja etiikan ja moraalin käsittely katsomusaineissa toisistaan ERILLÄÄN tuottaa tilanteita, joissa selitän uudestaan ja uudestaan, kuinka uskonnottomalla ihmisellä on aineksia rakentaa käsityksensä oikeasta ja väärästä ja vielä kyky perustella ne, VAIKKA hän on uskonnoton. Ja kuinka voi olla uskonnoton, ja silti päätyä arvostamaan elävää, kunnioittamaan ympäristöä, kunnioittamaan eri elämänkatsomuksia.

Toivoisin, että me aikuisina vältetään osallistumiseen liittyvän erottelun (iik, et:t meinasi vahingossa mennä kirkkoon jne) korostamista. Siis tehdään luontevaa siitä, että meillä on ERILLISTÄ, yhtä arvokasta ohjelmaa, KOSKA meillä on myös paljon tilanteita, joissa käymme arvokeskustelua YHDESSÄ.

Toisen kommentoijan esimerkki luokan kaikille oppilaille sopivista toimintatavoista herätti paljon ajatuksia. Arvostan sitä, että hän näki opena oikeasti paljon vaivaa ottaakseen kaikki luokan oppilaat huomioon.

Yhden uskonnollisen yhteisön tulkinta syntymäpäivän vieton kiellosta ja sen sovittamisesta kaikkia kunnioittavalla tavalla kouluyhteisön arkeen on aihe, josta kuulisin mieluusti näkemyksiä myös katsomusaineiden opettajilta.

Mielenkiintoista kuulla, millaisia kokemuksia nykykouluissa on uskontoon liittyvistä käytännöistä. Ilmeisesti aika isoja eroja koulujen ja opettajien välillä on suhtautumisessa.

Haluaisin tuoda esille yhden näkökulman asiaan.
Nimittäin sen, että olisi hyvä joskus päästää uskonnottoman perheen lapsikin näkemään ja kokemaan, millainen kirkoissa tapahtuva juhliminen on. Päästää lapsi joskus mukaan kevät- ja joulukirkkoon. Eihän lapsi muuten tiedä, mistä on kyse.

Itse ihmettelen, miksi ei voida toimia enemmistön mukaan? Itse olen lestadiolainen ja mun takia ei koulussa muutettu yhtään mitään! Tanssituntien ajan olen käynyt itsekseni kävelyllä tai katsonut liikuntasalin laidalla kun muut tanssii. Aika vaikeaa on tehdä mitään niin, että se sopii jokaisen oppilaan elämänkatsomukseen tai vakaumukseen.