Kuten olen joskus aiemmin jo blogissani kertonut, on minulla taustalla todella pitkä laihdutushistoria. Se alkoi yläasteella ja jatkui yhdeksän vuoden takaiseen raskautumiseeni saakka. Opin hyvin nuorena, etten saisi syödä ilman syyllisyyttä ja kuinka hyväksyttävää laihduttaminen ja painon putoaminen oli. Koska ruuan jatkuva ajattelu ja niukkaenergisen ruuan syöminen oli sekä energiaa vievää että hiton rajoittavaa, ruokailuhistoriani koostui oikeastaan kahdenlaisista kausista. Niistä, jolloin söin "oikein", eli todella niukkaenergisesti vain ruokakaupan vähäkalorisimpia ruokia käyttäen ja niistä, jolloin söin laajemmin (en todellakaan rennommin), tuntien syyllisyyttä, etten syönyt vähemmän, vähäkalorisemmin ja "terveellisemmin".

Kun tällaista ruokailutapaa pitää yllä yli 15 vuotta, se tottavie jättää jälkensä mieleen. Osaan edelleenkin lähes kaikkien ruoka-aineiden kaloripitoisuudet ja painonvartijapisteet, siksi menikin vuosia päästä yli jokaisen suupalan laskemisesta ja ruuasta syyllistymisestä. Olo kuitenkin parani huomattavasti, kun annoin itselleni muuta tekemistä kuin ruuan ja painon kyttäyksen ja pikkuhiljaa ruoka ei enää tuntunutkaan viholliselta. Sen jälkeen olen syönyt, usein yli tarpeenikin, mutta ilman jatkuvaa pahaa mieltä, mikä on ollut ihanaa.

Huomasin kuitenkin ihan hetki sitten ruokailuhistoriaani ja nykyisiä ruokailutapojani miettiessä, että vaikka syyllisyys ruuan nauttimisesta on äitiysvuosien varrella kadonnut, pelottaa uuteen ruokakontrollikoukkuun joutuminen ihan hirveästi. Ja tämän vuoksi laihdutusmoodiin joutumisen pelko ohjaa syömiskäyttäytymistäni ihan liikaa. En yksinkertaisesti uskalla miettiä kovin tarkasti syömisiäni, sillä pelkkä ruokapäiväkirjan pitäminen tuo mieleen ajan, jolloin ruoka hallitsi elämääni ja pahimmissa tapauksissa esti normaalin elämisen. En suoraan sanottuna luota itseeni tarpeeksi, että uskaltaisin alkaa miettimään (tai jopa muuttamaan) ruokailujani, sillä tiedän mielen muistin olevan huomattavasti vahvempi kuin järkeni. Uhka niukkaenergiseen dieettiin ja ruokasyyllisyyteen palaamisesta on todellinen.

Äkkiseltään ajatus on täysin absurdi. Olen lihava ihminen, joka pelkää joutuvansa laihdutusmoodiin. Eikö minun sen sijaan juuri pitäisi haluta siihen, imea kaikki maailman laihdutustietous, innostua terveellisyydestä ja julistaa syksy elämänmuutoksen aluksi. Tiedän kuitenkin mitä laihdutus on, sillä minä jos joku olen kyllä onnistunut laihtumaan, tekemään "elämäntapamuutoksia", "huolehtimaan terveydestä" ja todennäköisesti saanut tällä toiminnalla paljon pahempaa jälkeä kropalleni, mitä lihavuuteni on ikinä aiheuttanut. Kiitän tällä hetkellä onneani, etten ole ollut ruokakontrollikoukussa someaikoina, sillä todennäköisesti olisin julkaissut jonkun pysyvän painonhallinnan verkkokurssinkin pahimpina ruuankyttäysaikoinani ja pilannut jonkun muunkin ruokasuhdetta siinä samalla. (side note: Älkää ikinä ostako yhtään ruokailuihin liittyvää verkkokurssia, joiden laatija ei ole virallinen ravitsemusterapeutti!)

Se miksi nyt kirjoitan aiheesta johtuu siitä, että todettuani laihdutuspelkoni ohjailevan ruokailutottumuksiani, luulin olevani ainoa asian kanssa painiva. Kerrottuani kuitenkin Instagram storyissa tutustuvani nyt tietoisen syömisen kirjallisuuteen ja samalla pelkääväni ruuan valtaavan mieleni uudelleen, alkoi puhelimeni piippailla ja saman tyyppisiä ajatuksia tuntui löytyvän todella monelta seuraajistani. Yleisesti koetun lihomispelon sijaan todella monella yli kolmekymppisellä naisella vartalotyypistä riippumatta olikin ihan samanlainen laihdutus- ja ruokakontrollipelko mitä itselläni!

Ja koska en ole ennen kuullutkaan, että monet aikuiset naiset (miksei miehetkin, mutta itse kuulin tällaisia tarinoita vain naisoletetuilta) ovat samassa veneessä kanssani, halusin kirjoittaa ajatukseni blogipostausmuotoon vertaistueksi, että tällaisia ajatuksia täällä(kin) on. Mitään ratkaisua minulla ei asiaan ole, mutta toivon ongelman tiedostettuani löytäväni sen vielä joskus. Että vielä jonain päivänä uskallan vertailla kaupassa leipäpussien ja jogurttipurkkien ravintosisältöjä ilman pelkoa kalorikyttäyksen ja ruokasyyllisyyden palaamisesta. Ja että vielä joskus uskallan keskittyä kunnolla ruuan kautta saatavaan hyvinvointiin ilman, että se johtaa ruokien skippailuun, liian pieniin ja energiaköyhiin annoksiin sekä nuoruusvuosilta tuttuun aivosumuun, jonka kanssa en voi enää elää.

(kuvassa Leena Putkosen Superhyvää keholle-kirja, joka toivottavasti auttaa matkallani kohti parempaa ja tasa-painoisempaa ruokasuhdetta. Kirja saatu Otavalta)