Tämä kevät tuntuu olevan aikaa, jolloin kehopositiivisuus-termi alkaa rantautumaan Suomessakin instagramkuvista tapahtumiin ja jopa teatterin lavalle. Ensimmäinen merkki siitä oli tottakai tammikuiset Body Posi-messut upeine puhujineen (edelleen harmittaa, että sairastuin!) ja nyt teattereissa on kevään aikana jopa KAKSI (!!) kehopositiivisuudesta ammentavaa esitystä. Ensimmäinen niistä, Emma Salokoski Voicesin Kapsäkille tuottama BODY POSITIVE! teos sai ensi-iltansa viime perjantaina ja toinen Teatteri Toivon Laiha on parempi ihminen, joka saa ensi-iltansa nyt lauantaina 30.3.

Sain kutsun Emma Salokoski Voicesin BODY POSITIVE! teoksen ensi-iltaan ja kävinkin Netan kanssa katsomassa esityksen. Seurapiiripaljastuksena kerron, että myös Tytti Shemeikka nähtiin Kapsäkin ensi-illassa.



Aloitetaan sillä, että RAKASTAN Emma Salokosken ääntä, keikkoja ja levyjä, joten kun yhdistetään kaksi itselleni tunteita herättävää asiaa, kehopositiivisuus ja Emman kaunis lauluääni, olivat odotukset esitystä kohtaan suhteellisen korkealla. Ja myönnetään, että kun odotukset ovat korkealla, voi monesti hieman pettyä. Näin kävi ainakin minulle BODY POSITIVE! esityksen aikana. Mä luulen, että pettymykseni ei niinkään johtunut esityksestä, vaan teoksen nimestä tuomista mielikuvista. Alkuoletukseni kun oli, että työryhmä olisi tutkinut aihetta hieman syvemmin. Jonkinlainen "kehotarinoita" tyyppinen nimi olisi ehkä ollut osuvampi.

BODY POSITIVE! teos on n. 1.5 tuntinen musiikkia, teatteria ja tanssia yhdistävä esitys, jossa ryhmä lahjakkaita esiintyjiä kertovat vartaloihin liittyviä tarinoita ja laulavat vartaloihin ja vartalosuhteisiin liittyviä lauluja. Osa lauluista on työryhmän itsensä tekemiä, osa klassikoita kuten Radioheadin Creep. Lauluissa osa sanoista on otettu kehopositiivisuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, kuten Megan Jayne Crabben eli Bodyposipandan kirjoista.

Ensimmäisessä osassa en oikein saanut kiinni koko esityksestä, vaan musiikin kuuluessa mietin monesti ollaanko tässä kehorakkauden puolella vai naureskellaanko sille huutelemalla mahtipontisesti, että show your manboobs yleisön hihitellessä vieressä. Ehkä kehorakkauden puolella oltiin, mutta olisi voitu olla selkeämminkin. Ensimmäinen puoliaika oli minulle vaikeaa pysyä kärryllä myös siitä, kenen suulla vuorosanoja sanottiin, kun lavalla puhuttiin ja laulettiin kolmella eri kielellä pomppien nopeasti henkilökohtaisista tarinoista jopa ruotsalaiseen kanankasvatusoppaaseen. Mutta onneksi puoliaikaan mahtui myös monia onnistumisia, joista Kunnollinen ihminen ristiriitaisine kunnollisen ihmisen neuvoineen oli minulle kohokohta. Pisteet myös uskalluksesta käyttää voquing-tekniikoita (ja erityispisteet voquingiin erikoistuneesta koreografista).

Väliajan jälkeen esitys tuntui saavan mukavasti särmää ja myös selkeyttä. Toisella puoliajalla esiintyjien omat kehotarinat erottuivat selkeämmin muista teoksen osista ja olivat todella koskettavia. Jos pysyin kärryllä, aivan kaikki Emma Salokoski Voices ryhmän jäsenet eivät tarinoitaan kuitenkaan kertoneet ja minulle näissä tarinoissa oli nimenomaan koko esityksen sielu. Ei kaikilla tarvitse olla rintasyöpään tai kehovihaan liittyviä kokemuksia, jotta tarina voitaisiin kertoa ja kuulla ja jäin kaipaamaan vielä enemmän henkilökohtaisuutta bopo-kirjojen referoimisen sijaan.

Toisella puoliajalla oli myös kohta, jota en oikein ymmärtänyt, kun Voices-ryhmän laulu vaihdettiin yhtäkkiä nauhoitettuun biisiin ja lavalle purjehti ruskea nainen heiluttelemaan hiuksiaan ja lipsyncaamaan. En voi sille mitään, mutta tässä kohtaa varoitussireenit alkoivat soimaan tosi lujaa ja mieleen tuli onko kyseinen esiintyjä otettu lavalle pelkästään ihonvärinsä vuoksi, tuomaan moninaisuutta ja marginalisoitu keho esitykseen vai oliko kyseessä aloitteleva dragartisti? Jos kyseessä oli drag, lipsync kuuluu tottakai asiaan. Jotenkin tämä osa esityksestä tuntui silti päälleliimatulta ja tottakai kehopositiivisessa teoksessa toivoisi marginalisoitujen kehojen saavan enemmän tilaa kokonaisuudessa mitä nyt oli tarjolla. Pieni pyrähdys ei vain riitä.

Esityksen jälkeinen olo oli vähän hämmentynyt ja totesinkin Netalle, että tuskinpa tätä meille oli suunnattu. Ja voihan olla, että olin vain työviikon jälkeen väsyksissä ja en siksi osannut oikein nauttia teoksesta. Kehotarinoiden kertominen on haastavaa, vaikeaa ja riipaisevaakin, joten tuntuu melko pahalta sanoa, ettei nyt täysin kolahtanut, vaikka onnistumisia esityksestä löytyikin eikä Voicesin ammattitaitoakaan voi mitenkään kyseenalaistaa. Äh ja pöh, sovitaanko siis että vika ei ollut sinussa BODY POSITIVE! teos, vaan minussa? Ja varmasti näin olikin, sillä suurin osa yleisöstä tuntui tykkäävän esityksestä paljon!

En nyt tiedä uskalletaanko mua tämän arvosteluhkoni vuoksi enää kutsua teattereihin, mutta toivon mukaan uskalletaan!