Kulunut vuosi on ollut liikuntatottumusteni osalta silmiä avaava. Vaikka edellisessä postauksessa kerroinkin vähän kyllästyneeni juoksemiseen, olen viimein saanut karistettua ajatuksistani sen huonouden tunteen, joka mua on vaivannut ihan pienestä lapsesta lähtien. Kun on ollut Hippokisojen viimeinen serkkujen voittaessa maailmanmestaruuskisoissa mitaleja, olen kokenut vertailua toisiin jo ihan pienestä pitäen. Kouluajasta muistan liikuntatuntipäivät viikon pahimpina, tunsin huonoutta heti ala-asteen ensimmäisistä hetkistä aina lukion viimeisimpiin liikuntatunteihin. Muistan jokaisena lapsuuden ja nuoruuden liikuntatuntina toivonut olevani näkymätön, sillä olin huonoin. Aina. Ja kaikessa.  Eikä huonoinpana olemisessä ollut mitään hyvää tai kannustavaa.

Liikunta on silti kuulunut elämääni jossain määrin aina. On ollut aktiivisempia ja passiivisempia kausia ja nyt aikuisena olen tykännyt esimerkiksi retkeilystä ja joogasta, mutta kammonnut edelleen erityisesti juoksua ja ryhmäliikuntaa. Jos totta puhutaan, olen liikunnan lisäksi kammonnut myös julkisesti liikunnallisia ihmisiä, sillä jotenkin he edelleenkin aikuisella iällä edustavat mulle niitä liikunnassa onnistuneita tyyppejä, jotka jättivät mut valitsematta joukkueeseensa. Muistan istuneeni vuosia sitten esimerkiksi nykyisen kaverini Monnan kanssa vierekkäisissä kampaamotuoleissa uskaltamatta edes tervehtiä, sillä ajattelin, että sporttinen Monna (joka on muuten yksi ihanimmista ihmisistä jonka tiedän) katsoisi mua jotenkin säälien tai arvostellen, ihan vain siksi että hän on urheilullinen. Ihan älytön ajatuskin, tiedän, mutta niin mä silloin ajattelin. 

Mutta onneksi asenteet ja ajatukset voivat myös muuttua ja onneksi myös uskallan välillä haastaa omia pinttyneitä ajatusmallejani, esimerkiksi uskaltautumalla ryhmäliikuntaan vuosien tauon jälkeen. Ja tänä syksynä olen juoksemisen lisäksi käynyt kerran viikossa Monnan ohjaamalla liikunta-bootcampilla, jossa n. 20 hengen ryhmä treenaa viikoittain tunnin yhdessä. Ryhmän startatessa jännäsin hommaa tosi paljon, sillä somessa aktiivisena en ole voinut välttyä huomiolta, ettei nykymammojen treenit ole mitään pienen punan poskille tuovaa voimistelua. Sitä pitää olla warrior ja tähdätä tavoitteellisesti johonkin kisaan ja luovuttaminen on luusereille. Odotin vähän kauhulla, että millaista ryhmäliikuntaa tulossa on ja olin valmistautunut ihan tosissaankin verta, hikeä ja kyyneleitä sisältävään treeniin. Sellainen kuva mulla urheilusta joogasalien ulkopuolella on ollut!

Mutta arvatkaa mitä! Vaikka toisin voisi kuvitella, löytyy maailmasta vielä liikuntaryhmiä, joissa alkulämmittelyt ovat oikeasti kevyitä kehoa lämmittäviä harjoituksia ja jokaiselle osallistujalle löytyy juuri omalle kunnolle sopiva tapa tehdä lihaskuntoliike. Ensimmäisten sisätreenien jälkeen oloni oli ihan pöllähtänyt, että näinkö mukavaa ja omaa kehoa kuuntelevaa liikunta voikaan olla, tästähän tulee hyvä olo! Ja mikä parasta, tässä ryhmässä on aidosti sellainen olo, ettei kukaan katso säälien haparoivia luistelukyykkyjäni vaan keskittyy omaan suoritukseen hymyillen kannustavasti muille. Ja tästä jos jostakin tulee hyvä olo, niin kropalle kuin mielellekin. 

Nämä ajatukset suhteestani liikuntaan ovat saaneet mut miettimään miksi liikunnasta on tehty niin kilpailullista ja paremmuusjärjestykseen pistävää, että moni kokee epäonnistumista niin paljon, ettei edes mene liikkumaan. Miten esimerkiksi Instagramissa treenivaikuttajien suurimmat seuraajamäärät ovat niillä tyypeillä, jotka omistavat koko elämänsä urheilemiseen ja tarjoavat treeni-inspistä, joka on kirjaimellisesti saavuttamattomissa suurimmalta osalta seuraajista (mikäli aikoo siis tehdä muutakin kuin urheilla)? Miten liikkumisesta tuli niin vakavaa, että jopa liikunta-alan ammattilaiset tuntevat itsensä riittämättömiksi ulkonäköpaineiden ja treenisuorituksiensa kanssa. Ja miksi liian monilla  aikuisilla on fiilis, että jos ei onnistu 100% ja pysty pitämään ankaraa treenitahtia yllä viikosta toiseen voi liikunnan unohtaa kokonaan, kun ei siitä mitään kuitenkaan tule.

Tämä asia mietityttää itseäni myös pienen lapsen vanhempana, sillä olisihan se upeaa etteivät nämä pienet koululaiset joutuisi kulkemaan riittämättömyyden ja huonouden taakka harteillaan niinkin tärkeän asian kuin liikunnan osalta.  Miten opettaa lapselle liikunnan iloa ja riittävyyden fiilistä, jos on itsekin siinä ihan alussa?

Kuvat Monnasta ja minusta: Maarit Vaahteranoksa, vaatteet Yvette.fi (saatu)