Juoksuharrastukseni aloituksesta on nyt vähän päälle kolme kuukautta ja kuherruskuukaudet ovat selkeästi ohitse. Kun aloin juoksemaan, ei mielessäni edes käynyt harrastuksen tulevaisuus, vaan treenasin vain monista juoksukouluista soveltamani viikko-ohjelman mukaan lisäten juoksumääriä puoliminuuttisia kerrallaan. Ensimmäiset viikot olivat hölkkäilyyn tottumattomalle jatkuvaa itsensä ylitystä. Ylitin itseni ylipäätään lähtemällä juoksulenkille, ylitin itseni juostessani pari kertaa parin minuutin pätkiä hiki hatussa ja puna poskilla, ylitin itseni juostessani kolme juoksuperiodia lenkin aikana ja juostessani ensimmäisen mäen. Yksi isoimmista itseni ylittämisistä oli ehdottomasti cooperin testin eli 12 minuutin juokseminen putkeen, se fiilis oli huikea!

Mutta. Kuten ystäväni Anna-Maria osasi mua jo varoitella, juoksemiseen voi myös kyllästyä. Ja se on ollut fiilis viimeiset pari viikkoa. Muutama viikko sitten kokeilin hölkätä niin pitkään kuin jaksaisin ja huomasin, että kuntoni on todellakin kohonnut ja jaksan kunnon puolesta hölkätä ennen absurdina urakkana ajatellun viiden kilometrin lenkin. Mutta toisin kuin juhannuksen jälkeiset muutaman minuutin riuhtaisut ja niiden tuoma onnistumisen tunne, ei viiden kilometrin juokseminen tuntunutkaan oikeastaan miltään. Oikeastaan aika tylsälle.

Kolmessa kuukaudessa olen oppinut juoksemaan niin, etten vedä itseäni piippuun heti kerralla ja askel on keventynyt ihan valtavasti. Oppimisen ja edistymisen käyrä on ollut noususuhdanteinen, mutta niin on ollut myös puutuminen yksitoikkoiseen lajiin, jossa idea on kuitenkin vain pinkoa eteenpäin, samoja teitä tai pururatoja vähän olinpaikasta riippuen. Ja se tuntuu nyt pakkopullalle. Toisaalta pidän samoista lenkkimaastoista, jotta voitan itseäni esimerkiksi kerta kerralta helpommin sujuvissa ylämäissä, mutta toisaalta olen tylsistynyt yksitoikkoiseen lenkkeilyyn, joka on aina samanlaista. Juoksuaskel, juoksuaskel, lomps lomps lomps. 

Onneksi juoksun lisäksi muutama viikko sitten alkoi Monnan ohjaama viikottainen ryhmäliikunta bootcamp, joka tuo viikkorytmiin hyvin erilaisia liikuntasisältöjä, joissa onnistumisen ilo on viikoittain läsnä. Viimeiset viikot olemme tehneet lihaskuntoa ulkona ja urheiluhallissa, huomenna on  vuorossa elämäni ensimmäinen porrastreeni. Juoksutylsyyksissäni olen kiitellyt itseäni kesäisestä päätöksestä alkaa liikkumaan myös ohjatusti, sillä oma ohjaavuuteni on tällä hetkellä pyöreä nolla :D On ihanaa vain olla ajattelematta liikuntaa ja mennä urheilemaan sillä ajatuksella, että Monna on kehittänyt taas jotain kivaa ja motivoivaa.

Tuntuisi kuitenkin hölmölle ripustaa juoksuhanskat naulaan tämän ensimmäisen tylsyyskohtauksen iskiessä, varsinkin kun juoksuni ovat. sitä viiden kilometrin luokkaa eivätkä mitään maratoneja. Väitän myös, ettei näinkin hyviin tuloksiin kantanut treenini ole ollut kovinkaan monipuolinen ja se, mitä nyt kaipaan on kestävyyden sijaan voima ja nopeus. Siksi pistinkin tilaukseen naisille suunnatun juoksukirjan, jossa toivon mukaan neuvotaan etenkin nopeuden treenaamisen aakkosia. Syksyn tullen pitää myös ottaa selvitykseen syys- ja talvitreenaamisen vinkit, sillä etenkin viileämpien ilmojen treenivaatetuksessa on vielä opeteltavaa. Mutta eiköhän nämä asiat selviä ja joulukuussa ollaan taas toivottavasti vähän viisaampia!

takki: Raiski*, housut*: Yvette, Kengät: Adidas

*) saatu