Jos lukijoissani on yksikään blogia alkumetreiltä saakka seurannut, saatatte ehkä muistaa mun kantaneen aika paljon lasta kantovälineillä. Tai no, alkuinnostuksessani käytin kyllä vähän rengasliinaa ja hieman perinteistä pitkää kantoliinaakin, mutta nopeasti huomasin, kuinka helppo kantoreppu onkaan ja sen jälkeen vannoinkin Tulan kantoreppujen nimeen, ensin standard-kokoisena ja myöhemmin taaperokokoisena. Tula vaan oli niin helppo ja yksinkertainen!

Kantamiskulttuuri oli kuusi vuotta sitten hyvin erilaista, mitä se on nyt. Muistan mieltäneeni kantamisen vähän semmoiseksi hippien hommaksi, puun halailun kaltaiseksi aktiviteetiksi. Siihen vaikutti jo pelkästään kantoliinojen ulkonäkö, mikä way back oli hyvin äitimaahenkistä. Pakko myöntää, että tyylikysymys oli varmasti se suurin syy, miksi tartuin Tulan kantoreppuun todella hanakasti, kun nykyisen duunipaikkani Ipanaisen Anni sitä mulle tarjosi. Samalla kun jätin liinasidontojen opettelun taakseni, ajattelin etten enää ikinä tulisi käyttämään liinoja ja ettei liinailusta tulisi ikinä niin mainstreamia, että tulisin työskentelemään kantamisen parissa. 

Vähänpä tiesin, sillä nyt tasan kuusi vuotta liinailun lopettamisen jälkeen sain töiden kautta mahdollisuuden osallistua monipäiväiseen kantovälineohjaajakoulutukseen ja eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin sain kutsua itseäni ihan virallisestikin koulutetuksi kantovälineohjaajaksi. Minä kantovälineohjaaja! Vähän naurattaa itseänikin, mutta totta se on.

Motiivit kantovälineohjaaksi kouluttautumiseen olivat - tottakai - puhtaasti töihin liittyvät, sillä teen töitä yrityksessä, joka on erikoistunut kantovälineisiin. Vaikka työni on enemmänkin konttorirotan hommaa, kuin opastusta kantovälineisiin, sattuu viikoittain tilanteita, joissa tarvitsen laajempaa ymmärrystä kantovälineitä kohtaan. Joskus otan kuvia kantovälineistä someen, joskus neuvon yhteistyövaikuttajiamme kantovälineen käytössä ja joskus tuuratessani myyjiämme kassan takana saan kiperiä kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta.  Ja vaikka en edelleenkään tiedä kaikkea, tai edes isoa osaa kantamisesta, olen iloinen sekä uusista taidoistani että ylipäätään siitä, että kannoin lastani kun hän oli pieni. Miksikö?

1) Se teki elämästäni helpompaa. Pieni lapsi sai aina tarvitsemaansa läheisyyttä, vaikka olisi juuri samalla hetkellä siivonnut, tehnyt ruokaa tai tarvinnut käsiäni muuhun juttuun. Koin vaunujen kanssa kulkemisen vaikeaksi, koska jouduin jatkuvasti etsimään hissejä ja pyytelemään anteeksi edessä olemistani. Kun pieni vauva ja taapero oli kantovälineessä kiinni minussa, liikkuminen oli helpompaa.

2) Ihmislapsi on luontaisesti kannettava, hän ei nouse hevosen tapaan heti jaloilleen tai saa joidenkin  muiden nisäkkäiden tapaan turvaa pesästään, vaan tarvitsee vanhemman läsnäoloa ja kantoapua selviytyäkseen. Kantaminen on lapselle luonnollista, kantoväline taas helpottaa kantamista ja tekee siitä kummallekin osapuolelle ergonomista.

3) Kantaminen oli ihanaa. Kun lapsi syntyi, tuntui se aluksi hyvin irtonaiselta osalta elämää, joka vaati tuhottomasti aikaa ja vaivaa, mutta ei antanut mitään takaisin. Lapselle, joka oli viettänyt koko elämänsä kohdussani asia oli tottakai ihan toisenlainen, sillä hän oli jo tottunut läsnäolooni, liikkeisiini ja ääneeni. Lasta kantaessa lapsi rauhoittui, tuntui luottavan vajanaisiin äidintaitoihini ja minä sain totutella lapsen läheisyyteen ja kasvattaa omaa tunnesidettäni omaan tahtiini. Se tuntui hyvälle. 

Ja vaikka ennen kantovälineohjaakurssia tunsin oloni vähän epävarmaksi tarvisinko sittenkään ihan virallista kantovälineohjaajan pätevyyttä, ymmärsin tuossa opiskelun aikana, ettei tarkoitus olekaan auttaa minua kantamaan vaan antaa minulle eväitä auttaa muita onnistumaan lapsen kantamisessa. Näitä taitoja tulen kyllä käyttämään jatkossa aina kun voin, sillä uskon pienen etäisyyden kantamiseen tehneen mulle ohjaajana vain hyvää, enkä ole enää niin mustavalkoinen omien mielipiteitteni kanssa. On siis aika kiva, että kantaminen tuli takaisin elämääni!

Toivottavasti siis jatkossa näissä mun kantamiskuvissa näkyy entistä enemmän myös liinoja, sillä uskokaa tai älkää, osaan nykyään sitoa jopa 3kk ikäisen vauvan selkääni! (todistusaineistoa täällä!)