Viime viikolla some täyttyi ääriään myöten äitiyskirjoituksista ja luin niitä äärimmäisellä mielenkiinnolla sen mitä ehdin. Oli negatiivissävytteisiä juttuja, kuinka äidit ovat etuoikeutettuja ja nauttivat täydellisyyden halosta päänsä päällä, ja niitä tarinoita mitä äitiys kenellekin merkitsee. Yksi kiinnostavimmista ja varmasti tahattomasti raflaavimmista jutuista itseni mielestä oli Uusi muusa blogin juttu Äideilläkin on oma elämä*, jossa nostettiin esille naisia, jotka olivat onnistuneet yhdistämään sekä perheen että muun elämän.

Mietin pitkään, kuinka hassulta omasta mielestäni jutun kulma kuulostikaan, aivan kuin äitiys ja elämä olisivat suurella osalla jotenkin toisensa poissulkevia asioita ja nämä juttuun valitut kiinnostavat äidit olisivat poikkeus äitien joukossa (yhtään epäilemättä etteivätkö he olisi ihan mahtavia tyyppejä!). Sitten muistin, että sama näkökulma minulla itselläni oli vielä seitsemän vuotta sitten, kun kriiseilin oman vapaan elämän ja tulevan elämämuutoksen ristitulessa miettien, että vain se muuttuu minkä on pakko. Silloin en tiennyt varmaksi, että voiko äitiyden ja oman elämän yhdistää ja siksi koin tärkeäksi, että en saisi unohtaa itseäni ja hurahtaa äitiyteen. Että lapsi tulee osaksi mun elämää eikä päinvastoin, ja mitä viisauksia sitä raskaana miettiikään.

Tällä hetkellä kohta kuusi vuotiaan lapsen vanhempana olen todennut ne odotusajan ennakkoluulot ja pelot melko turhiksi, sillä odotinhan kuitenkin lasta 2010-luvulla, en 1950-luvulla. Minulla ei ollut raskausaikana yhtään ystävää, jolla ei olisi ollut "omaa elämää" perhe-elämän rinnalla, vaikka heille se perhe-elämäkin oli sitä ihan omaa elämää. Silti, vieläkin, myytti äitien jäämisestä lapsen saannin jälkeen pelkästään kotiin neljän seinän sisälle elää vahvana ja sitä minäkin pelkäsin. Ystävääni lainaten "aivan kuin naiset olisivat joku skitsofreeninen ilmiö" jotka toimivat täysin mielivaltaisesti tullessaan vanhemmiksi.

Juttu perheen ja oman elämän yhdistämisestä nousi mieleeni uudelleen, kun luin tänään Trendistä juttua suosikkiartististani Anna Puusta, joka muuten on sekä samanikäinen kuin minä myös täsmälleen samanikäisen lapsen äiti. Anna Puu kertoi linjansa olevan, että lavalla hän ei ole se aamulla muroja lapsensa kanssa syönyt esikouluun menevän lapsen äiti vaan hieman arjen yläpuolella oleva artisti. Ymmärrän Annan linjauksen hyvin, vaikka oma linjaukseni on, että vaikka olen töissä ensisijaisesti työntekijä, olen tarvittaessa ja fiiliksen mukaan myös pienen lapsen vanhempi. Välillä tämä näkyy esimerkiksi niin, että teen etätöitä päiväkodin henkilökunnan koulutuspäivänä ja joskus lapsi on myös vaikkapa työpalavereissa mukana. Mun omassa elämässä on ihan ok olla äiti myös omalla ajalla, lapsen kanssa tai ilman.

Jutut äitien omasta elämästä ovat kuitenkin tarpeen niin pitkään kun yleinen pelko äitiydestä on oman elämän loppuminen. Ehkä myös niille vinkeille miten yhdistää oma elämä ja perhe-elämä on tilausta, vaikka totuus on, että suurimmalla osalla meistä perheellisistä on vain elämä. Ja elämään kuuluu monenlaisia asioita, eikä se tuota mitään pään vaivaa kenellekään.

Ps. jos tässä jutussa ei ollut päätä eikä häntää, syytän sitä, että omaan elämääni on nyt illan aikana kuulunut blogin kirjoittaminen, työmeileihin vastaaminen, kavereiden kanssa chattaaminen, lapselle ruuan tekeminen ja puuhakorttien tekeminen, Robinin kuuntelu (huomisen keikan innottamana) sekä yksi olut.

*) Miltä muuten kuulostaisi juttu "Isilläkin on oma elämä"? :D