Viimeisimmät neljä viikkoa ovat olleet melkoista pyöritystä. Työaikani päivätöissä tuplautui lähes kokoaikaiseksi, mutta (ja ehkä juuri siksi) blogityöstä kiinni pitäminen on tuntunut entistä tärkeämmälle, kun blogia tekee vain itselleen. Töissä on otettu melkoisia harppauksia muutenkin, olen haastanut itseni käymällä puhumassa tapahtumissa ja opetellut luottamaan omiin kykyihini. Samaan aikaan työpaikan muuton kanssa myös Kaamoksen isä muutti toiseen kaupunkiin ja muuton ja hänen tohtoriopintojensa takia lapsi on ollut mulla huomattavasti pidempiä aikoja mitä yleensä. 

Päivät ovat olleet aikataulutettuja ja välillä kun olen saanut yhden lapsivapaan illan, olen hypännyt töistä suoraa toisiin ja muuten viettänyt illat lapsen kanssa. Tänään tein työpäiväni Messukeskuksessa, koska olin Lapsimessuilla puhumassa ja hoidin messuihin liittyvää viestintää muiden töideni lomassa. Ilta oli kuitenkin vapaa ja lähdinkin nopean siistiytymisen jälkeen kaupungille tarkoituksena mennä vielä työporukan kanssa syömään, kun lapsikin oli pitkästä aikaa pois kotoani.

Istuin metroon ja laitoin kuulokkeet päähän, mutta ennen musiikin valitsemista huomasin, että kuulokkeet blokkaavat ihanasti ääntä ja että olen - monen viikon tauon jälkeen - hiljaisuudessa ja ilman kenenkään seuraa. Tunne oli huumava. Peruin yhteisruokailun osaltani ja nautin kuuokkeiden tuomasta hiljaisuudesta ja metron keinunnasta Hakaniemeen saakka. Siellä kävelin Fafa'siin ja tilasin halloumisalaatin. Tuntui kuin veri olisi alkanut virrata tauon jälkeen aivoihin.

Vaikka kotona olisinkin saanut olla yksin ja rauhassa, mulle yksi ihanimmista rentoutumismuodoista on käyskennellä päämäärättömästi ympäriinsä. Vaikka esimerkiksi äänet välillä ärsyttävät mun keskittymistä, visuaaliset ärsykkeet yleensä rauhoittavat ja saavat kiirefiiliksen pois. Siksi hengailin kaupoissa tutkien erilaisia kynsilakkojen värejä, kokeillen kesäpaitoja, lukien lehtien otsikoita ja tuijotellen kengänkärkiäni. Otin metron Itikseen ja kokeilin kenkiä ilman aikomustakaan ostaa mitään, tuijottelin kassaneitien univormuksi muodostuneita tekoripsiä ja vain olin, kävelin ja hengitin yksinoloani. 

Vaikka lapsen kanssa oleminen on ihanaa, tämän kodin ainoana aikuisena oleminen tarkoittaa koko aikaista läsnäoloa. Kun siihen yhdistää sosiaalisen työyhteisön, on läsnäolomittarini välillä punaisella. Minä kun olen ihminen, joka kaipaa todella paljon myös yksinoloa ja tunnetta, että en keskity kenenkään muuhun kuin itseensä. Tai ei edes minuun, vaan että voin keskittyä ympäröivässä maailmassa niihin asioihin johon minä haluan, ilman että joku veisi huomion jatkuvasti muualle. Ja siksi nämä yksin olemisen hetket ovat mulle todella tärkeitä.

Aloin jo miettimään kesän 30 lomapäivää ja kuinka saisin niistä nipisettyä itselleni vaikka viikon yksinoloa. Loma, mikä ei sisältäisi yhtään mitään sopisi nyt tosi hyvin kuvioon.

ps. Yllä on kuva paidoista, jotka löysin kiertelyreissullani Gina Tricotista. Valkoisen paidan teksti sopii hyvin muuten viime viikkoisen postaukseni sanomaan. Mustan paidan sanoma taas pitäisi olla ihan jokaiselle itsestäänselvyys.