Aika monen lapsen joulupaketista taisi löytyä paketillinen Legoja? Legothan on ihan mahtava lahja, sillä palikoita voi yhdistellä jo olemassa oleviin palikoihin, ohjeiden noudattaminen opettaa kärsivällisyyttä ja motorisestikin Legot on loistojuttu. Parasta tietenkin on luovuus, mitä Legot opettavat lapselle. Sehän on... no... parasta. Kai.

En silti voi olla hieman kyseenalaistamatta joko Legojen tai lapseni neroutta, sillä seuraava tilanne toistuu meillä joka joulu ja syntymäpäivä, sekä niinä paska mutsi-päivinä, jolloin päätän korvata läsnäolon puutteen Lego-paketilla ja yhteisellä rakenteluajalla. Tilanne alkaa yhteisellä intoilulla "ihan mahtava paketti, nyt tehdään tää!" ja sitten istutaan alas ja rakennetaan hartaasti. Tänä jouluna Legolta saatu paloasema sisälsi vaatimattomat 10 pussia pikkulegoja ja tuntikausien rakentelun jälkeen käännät selkäsi keittääksesi paloaseman harjakaiskahvit ja....

Palatessasi takaisin olohuoneeseen on koko komeus säpäläinä pöydällä ja lapsi onnellisempi kuin koskaan: "mä rakennan uuden, mä rakennan paremman". OKEI.


Ja sitten se rakentaa jonkun eeppisen hienon paloauton ja paloaseman yhdistelmän ja samalla oma pedagoginen minä myhäilee tyytyväisenä kuinka nokkela ja luova lapsi onkaan, kun ei tyydy valmiiksi pureskeltuihin ohjeisiin. Miten ihanasti uuden palikat tosiaankin menee vanhojen kanssa yksiin ja kuinka ennakkoluulottomasti lapsi yhdistelee ninjat, hodarimyyjät ja Star Wars-hahmot palomiesten kanssa samassa leikissä. Tämä jos jokin on sitä kehittävää tekemistä!

Ja sitten todellinen minäsi istuu olohuoneen nurkkaan kahvin kanssa ja miettii: Se mun rakentama oli kyllä silti parempi. Helvetti.