Tämä syksy on ollut bloggaamisen suhteen vaikea. Tuntuu, että lähes kuuden vuoden perhebloggausrupeaman jälkeen takki on tyhjentynyt täysin, eikä elämäntilannekaan ole enää sellainen, että blogin kautta saatavaa vertaistukea olisi tarvinnut.  Viimeiset pari viikkoa olen pohtinut tarvinko minä enää blogiani ja onko se minulle tässä elämäntilanteessa, 34-vuotiaana naisena ja 5-vuotiaan lapsen äitinä tärkeä. Lopettaminen on käynyt mielessä, sitten kuitenkin oma paikka tutuksi tulleessa blogistaniassa tuntuu tärkeälle. En siis ole lopettamassa, vaikka pieniä muutoksia bloggaamiseen on tulossa ja vuoden vaihteen jälkeen jatkan blogiani täysin itsenäisesti, omalla tahdilla, ensimmäistä kertaa vuosiin ilman mediamyynnillistä taustatukea ja blogiyhteisöä. Onneksi vuosien aikana on löytynyt niin hyvä ystäväpiiri myös täältä blogimaailmasta, että tuetta en jää jatkossakaan.

Kun miettii, mistä blogini silloin joskus lähti liikkeelle ja missä se on nyt, huomaan itse muuttuneeni tosi paljon. Se tapahtuu varmasti kaikille tässä iässä, kiinnostuksen kohteet muuttuvat mutta myös aika netissä operoimiseen vähenee luonnollisesti elämän muuttuessa - ellei sille tee ihan asiakseen tilaa. Näihin päiviin saakka blogi on ollut niin tärkeä, että olen tehnyt lyhyempää työviikkoa, jotta ehdin myös bloggaamaan säännöllisesti. Blogi on ollut toinen työ, mutta nyt tuntuu, että kiinnostukseni ja myös kehityksentarpeeni on siellä "oikeissa töissä", siellä missä tarvitaan enemmän taitojani kuin persoonaani ja jossa kuulun yhteen hiileen puhaltavaan työyhteisöön. Odotan kuin kuuta nousevaa uutta työhuonetta ja niitä aamuja, kun aamukahvin voi jakaa työkavereiden kanssa, ei vähiten siksi, että silloin on aina maitoa tarjolla.

Eilen multa kysyttiin, miltä tuntuu kun ei ole blogannut pitkään aikaan. On aika jännä, kuinka yhden rutiinin poistaminen hetkeksi arjesta ei ole tuntunut oikein missään ja nekin hetket, jolloin olisin voinut kaivaa kameran eteen ja miettiä kohtaamistani asioista lauseita, olen vain ollut ja nauttinut hetkistä. Viimeisten viikkojen aikana olen nähnyt Kölnin tuomiokirkon, kiertänyt läpi Euroopan suurimmat lastentarvikemessut, katsonut lapsen kanssa sylikkäin muumeja, nauranut itseni tärviölle Bridget Jonesissa (enkä edes pressinäytöksessä) ja kävellyt isomman miehen kanssa (kaikesta maailman hankaluudesta huolimatta) käsi kädessä pienessä hiprakassa pitkin Helsingin katuja. Olen ollut iloinen, innostunut, onnellinen, hämmentynyt ja vähän hysteerinenkin. Mutta ennen kaikkea näissä kaikissa hetkissä mulla on ollut läsnä ne ihmiset, jotka kuuntelevat ja kehuvat niin monta kertaa uutta takkia, ettei mun enää tarvitse intoilla siitä blogissa (vitsi vitsi, tarvitsee mun, en vain ole ehtinyt ottaa kuvia..) ja siksi olen vaan ollut. Ja jättänyt kirjoittamisen muille.

Blogikin on alkanut taas pyörimään mielessä, sillä kaikkea jännää on tulossa ja takataskussa on monia juttuja, joita haluan myös jakaa täällä.  Eli ette te minusta pääse, vaikka välillä hiljaiseloa vietänkin!

Palataan siis asiaan - viimeistään ensi viikolla!

kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe