Kun kuulin Helsingin kaupungin teatterin tuovan Billy Elliotin Peacock-teatteriin, tiesin että se on syksyn 2015 pakollinen kulttuurikokemus. Onneksi myös ystäväni Paula oli samaa mieltä. Ensi-iltaan emme ehtineet Köpenhaminan reissuni takia, mutta nyt musikaalin toiselle viikolle irtosi vielä kaksi hajapaikkaa ja pääsimme heti ensi-iltaviikon jälkeen katsomoon.

Billy Elliot on yksi lempi elokuvistani ja kuten olen varmasti sanonut, kiinnostaa brittiläinen 70- ja 80-lukujen vaihde mua paljon tyylin, musiikin ja poliittisen ilmapiirin takia. Billy Elliotin tarina ei kuitenkaan ole sidottu vuosiin ja yhtymäkohtia nykyiseen löytää varmasti. Tärkeintä on kuitenkin työväenluokkaan kuuluvan perheen kuopuksen halu tehdä sitä mistä nauttii eniten: tanssia balettia.

Vaikka musikaali on täynnä lapsinäyttelijöitä- ja tanssioita, se ei ole lastenmusikaali. Jo kiroilun määrä sai herkkänahkaisimmat vanhemmat haukkomaan henkeään ja itse ottaisin mukaan vasta kouluikäisen lapsen, jos häntäkään. Outoa puhetta muuten ihmiseltä, joka vie lapsensa lähes kaikkialle mukanaan. Vaikka musikaalissa oli omat puuduttavat kohtansa, tykkäsin esityksestä tosi paljon. Näyttelijät hoisivat homman kotiin ja Elton Johnin säveltämä musiikki oli loistavaa, tottakai. Jos jotain kritiikkiä annan, annan sen "pakollisille huumorikohtauksille" joiden pakollisuuden kyseenalaistan. Minua ei liiemmin kiinnostanut Billyn mummon halu olla aina päissään ja Billyn Michael-kaveri hameleikkeineen alkoi välillä muistuttaa enemmän pelleä kuin 12-vuotiasta crossdresseriä.

Miettiessämme Paulan kanssa arviota musikaalille, päädyimme neljään tähteen viidestä. Nessut eivät ehkä kuluneet odotettuun vauhtiin, mutta ehkä tarinan tuttuus vaikutti asiaan?

Ps. Päällä eilen oli Lumoan-mekkokuvauksista saatu viininpunainen Aura-mekko vyön kanssa. Nyt syksyn saapuessa pidemmät helmat toimivat hyvin ja tuo väri on luonnossa niin kaunis!

Seuraa blogiani Instagramissa, Facebookissa ja Bloglovinin kautta.