Tämän viikonlopun osalle mulla oli pari suunnitelmaa, joista olen tehokkaasti toteuttanut vain toista: lukemista. Löysin perjantaina mielenkiintoisen Pohjois-Koreaa käsittelevän kirjan, Barbara Demickin Suljetun maan. Kirja imaisi mukaansa niin pahasti, että sain yli 400 sivuisen kirjan luettua jo tämän päivän lounaalla. Olen kulkenut kirja kädessä tiiviisti ja eilen Camillan luona pidin jo luentoa siitä, kuinka uskomattomia juttuja kirja piti sisällään. Sain Camillalta suosittelut myös toiseen saman henkiseen kirjaan Kiinan kadotetut tyttäret, johon aion tarttua heti kun saan sen käsiini.

Mä en ole tiennyt paljoakaan Pohjois-Korean ihmisten arjesta ja vaikka se kirjan välityksellä ei mikään ruusuinen ole, avarsi se silmiä paljon. Etenkin arviolta 600 000-2 000 000 ihmisen kuolemaan johtanut nälänhätä ja astettain tapahtunut maan köyhtyminen koskettivat paljon. Ihmiset hautasivat heikompia perheenjäseniään samalla kun rakastettu johtaja pisti maansa viimeisetkin rahat armeijan ylläpitämiseen ja ydinkokeisiin. Ne, jotka suunnittelevat loikkausta maasta eivät uskalla kertoa edes rakastetulleen suunnitelmistaan ja usein ne, joiden sukulaiset ovat onnistuneet loikkaamaan, saavat kärsiä siitä jäädessään Pohjois-Koreaan. SIlti monet kokevat maassaan myös positiivisia asioita ja rakkautta, mikä onkin ehkä se kirjassa kiinni pitävä voima. Ilman sitä en ehkä olisi voinut kahlata koko kirjaa läpi.

Kirjaa on ollut hankala laskea kädestään ja öisin mulla onkin palanut lukuvalo päällä ihan liian pitkään. Seuraavaksi on pakko ottaa käsittelyyn joku huomattavasti kevyempi opus, ettei ihan masennu. Yleensä tällaisen 100% asiaa sisältävän tiilenkiven jälkeen toimii joku kevyt dekkari ja siksi mulla löytyykin jo Outi Pakkasta yöpöydältä.

Seuraa blogiani Facebookissa, Blogilistalla tai Bloglovinin kautta.