EPÄONNISTUNUT LENKKEILIJÄ
27.3.14
Muistatte varmaankin juoksukoulun, mihin me Mintun kanssa olemme osallistuneet kevään aikana? Suurin odotuksin lähdimme harjoittelemaan juoksua ja sen jälkeen en ole pukahtanut koko lenkkeilystä mitään. Otsikosta voisi kuvitella, että en ole käynyt lenkillä kertaakaan, vaikka itseasiassa olen 2-3 kertaa viikossa, vähän alle tunnin kerrallaan. Näistä lenkeistä en ole puhunut oikeastaan kenellekään, pistänyt vaan lenkkarit jalkaan niinä iltoina kun Kaamos on ollut isällään tai satunnaisesti vienyt lapsen päiväkotiin lenkkivarusteissa ja käynyt hetken hönkimässä metsäpolulla heti aamusta.
Arvatkaa miksi en ole ottanut edes instagram-kuvia lenkkareistani? Koska olen tuntenut kokoajan oloni jotenkin epäonnistuneeksi. Aluksi kun kävin suunnitelman mukaan juoksemassa, se tuntui ihan paskalle. Mun olo oli lenkin jälkeen enemmän huono kuin hyvä ja tiesin ettei juoksutekniikkani ollut kunnossa ollenkaan. Koska mulla on ollut isot rinnat aina, olen tottunut varomaan niitä aina ja etenkin lenkkeillessä olkani rasittui kun en saanut ryhtiä oikenemaan ollenkaan. Uudet urheilurintsikatkaan ei tuntuneet tukevan niin paljoa että olisin luottanut niihin vaan hölköttelin miten sattuu kädet lähellä rintojani asennon ollessa huono. Epäonnistuminen numero 1: En vain osaa.
Sitten personal trainerinkin duunia tekevä ystäväni lainasi mulle sykemittaria, jotta voisin tarkistaa onko lenkkeilyn paska fiilis kenties sen syytä, että juoksen väärällä sykealueella. No voitte kuvitella, että kun urheilukammoinen pullukka lähtee juoksemaan, ei syke ole ihan alhainen vaan meni jonkun laskukaavan mukaan reippaasti sykealueideni yli. Piti himmata vauhtia ja aloittaa kunnon kohotus ihan kävelystä, juoksu olikin liian rankkaa kropalleni. Epäonnistuminen numero 2: En vain jaksa.
Keksin kuitenkin ihan itse keinon, millä sain pidettyä sykkeeni tarpeeksi alhaisena ja hartiani hyvässä asennossa ilman että tuin käsilläni automaattisesti rintojani. Otin käteen joululahjaksi saamani Bungy Pump-kävelysauvat ja aloin tekemään lenkkejäni niiden kanssa. Valehtelisin jos sanoisin että jokainen lenkki sen jälkeen on ollut yhtä iloa ja myönnän avoimesti sauvoneeni esimerkiksi Annan miehen iltapalapöytään mussuttamaan aurajuustolla terästettyä perunasalaattia ja lohileipiä sen sijaan että olisin reippaillut pidemmän kaavan mukaan proteeiinipirtelölle. Eikä lenkkinikään ole aina (lähinnä siis koskaan) ylittänyt tunnin pituutta ja joskus olen vain laahannut jalkoja mukanani keskittyen musiikkiin ja sydänsurujen märehtimiseen. Epäonnistuminen numero 3: En ole tarpeeksi motivoitunut.
Viime viikolla aloin oikeastaan vasta havahtumaan siihen, että eikös se oikeastaan ole pirun hyvä, että pitkältä ajalta lähinnä pakolliset arkiliikkumiset suorittanut ihminen alkaa liikkumaan. Säännöllisesti. Lajia mikä sopii kropalle ja kunnolle. Että mitä epäonnistumista se tällainen oikein on? Onhan totta, että Helsinki city run jää taatusti tulevaisuudessakin juoksematta, mutta jos pelkkä cooperin testi sai moneksi päiväksi pahan mielen niin onko sillä kaupunkijuoksulla mitään merkitystä? Ei. Musta ei saatu juoksijaa. Mutta musta saatiin kaappiliikkuja, salaisesti sauvova lenkkeilijä ja nyt kun asiaa ajattelen, sehän on hyvä saavutus sekin. Tarpeeksi hyvä mulle.
ps. Tänään juostiin viimeiset metrit juoksukoulua tv-kameroiden edessä. Kiinnostuneille tiedoksi että paljon naurua sisältävät juoksukoulupätkät alkavat ensi sunnuntaina Jaksa paremmin-ohjelmassa Nelosella.
Seuraa blogiani Facebookissa, Blogilistalla tai Bloglovinin kautta.
14 kommenttia
Voi, kuulostaa hyvältä - ihan onnistumiselta! :) Mun pitäisi tehdä tuo sama. Ottaa ja lähteä vaan iltaisin lenkille, edes kävelylle. Se on kuule paljon, että saa itsensä hilattua ylös, ulos ja lenkille. Nih. Jatka vain samaan malliin! :)
VastaaPoistaMahtavaa! Itse en ole koskaan osannut juosta enkä tykännyt siitä. Urheilua/liikkumista olen harrastanut koko ikäni, mutten siltikään ole mikään laiheliini. Mukava kuulla, että juoksuakin voi oppia :)
VastaaPoistaLiikunnassa on onneksi se hyvä puoli että jos yksi laji ei toimi voi aina etsiä toisen, paremmin itselle sopivan. Pääasia että liikkuu jotenkin :D Itselläni kesti peruskoulun kammoliikuntatuntien jälkeen noin sen 25 vuotta ennenkuin löysin oman lajini: baletin.
VastaaPoistaMinä oon aina ollu hoikka mutta vain pyöräily on kantanut vuodesta toiseen! En vaan jaksa kiinnostua mistään muusta, tai edes pääse muihin harrastuksiin ilman lapsia.
VastaaPoistaPyöräily onkin hyvä, etenkin kun on toi 17 kiloa painoa aina siinä pakkarilla mukana :) Mä ihan hirveästi haluaisin harrastaa juoksua, mutta oon joutunut toteamaan että tälleen melkeen-kolmikymppisenä mun kroppa ei enää kestä - mulla tulee siitä selkä ihan järjettömän kipeäksi, kun selkä ei kestä niitä tömähdyksiä. Se on kuitenkin aika rasittava laji. Ja myös toi olkapään kipeytyminen on tuttua...
VastaaPoistaTää oli ihan mieletön, hyvä sinä! Jos (no okei KUN) mä vihdoin pääsen oikeasti liikunta-alan työhön kiinni niin mun ajatuksena olisi saada tähän maailmaan lisää kaappiliikkujia. Se ihan hemmetin sama mitä tekee ja millä sykealueella - jos se vaan on kivaa. Tosi hyvä, että sait sen sykemittarin kokeiluun ja sitä kautta sait syyn miks se oli niin paskaa. Mustakin juokseminen on paskaa, koska syke nousee heti kolmen askeleen jälkeen. Pystyn kyllä juoksemaan korkeella sykealueella, mut ei se auta kun puuttuu pohjakunto, mutta en malttais alkaa rakentaa sitä. Kuvassa näkyy kyllä juuri unelmien lenkkeilyilma, eikä maastokaan hullumpi. Puhumattakaan sun bäheistä trikoista! You go girl...ehkä mäkin huomenna - tai ens viikolla. :P
VastaaPoistaOlen huomannut et helpointa on mennä muka vaan kuuntelemaan joku levy pihalle, samalla sitä kävelee kun kuuntelee musaa. Joskus aika reippaastikin menee askeleet :)
VastaaPoistajotkut voi :) Mä en taida olla myöskään juoksija, niin paljon mukavampaa on mennä reipasta vauhtia vaikkapa sauvoilla.
VastaaPoistaBaletti taitaa olla monen muunkin aikuisen yllätyslöytö ja liikunnanriemun tuoja :)
VastaaPoistaMä tykkään kanssa pyöräillä kesäisin, mutta vaan rannalle ja jädekioskille ;) Mummopyörällä ei paljon poljeta pitkää matkaa...
VastaaPoistaMut sit sun laji on pyöräily ja hyvä laji onkin :)
VastaaPoistaSepä onkin, että pohjakunto oli pakko hankkia muulla tavoin kuin juoksulla. Ehkä pikkuhiljaa se alkais olemaan siinä mallissa että voisin alkaa treenaamaan taas myös juoksua. Tosin toi olkapää/käsi/rintaongelma on sellainen kehon muistiin tarttunut refleksi että sen oikean juoksuasennon saaminen yläkroppaan on oikeasti haaste. Siinä noi sauvat on ollut hyvä apu.
VastaaPoistaTää on just tätä paskaa, et pitäs tuntee itsensä läskiksipaskaksilaiskaksihuonoksi jos juoksu, siis niin päätön laji kun huvikseen juokseminen, ei kulje! En mäkään jaksa juosta melkein yhtään vaikka harrastankin jotain liikuntaa, joogaa, aikuisbalettia ja jotain random ryhmäliikuntaa, kolmesti viikossa. Voi olla, että voisin kehittyä juoksussa suhteellisen nopeasti koska esim sinun boob ongelma ei to-del-la-kaan koske minua, jos haluaisin. Mutta en halua koska se ois jotenko niin noloo se alottaminen ja liian rankkaa ja tuntuu pashalta. Just sama valitusvirsi ku sulla. Paljon mielummin kävelen reippaasti ja vaikka pyöräilen kovaa mutta kieltäydyn kokemasta asiasta huonoa omaa tuntoa. Hitto sentään!
VastaaPoistaKiitos, tän motivoimana saan ehkä hoidettua tän illan lenkin! Yks kiva vinkki on äänikirjojen kuunteleminen. Oon ladannu niitä mp3-soittimeen, ja siinä dekkaria kuunnellessa ei huomaakaan, että on kävellyt 10 kilsaa!
VastaaPoistaTaidan muuten kuluttaa samoja lenkkipoluja sun kanssa. Toivottavasti törmätään joskus! :)
Kommenttien valvonta päällä.