COOPERIN TESTI
10.1.14
Olen 80-luvun alun lapsia ja minulla ei ole mitään hajua millaisin pisatuloksin koulua on silloin käyty, mutta pääasiassa tykkäsin koulusta paljon. Oli kuitenkin yksi aine, mikä aiheutti mulle todella paljon pahaa mieltä ja ahdistusta oikeastaan koko kouluaikana, mutta etenkin yläasteella ja vielä lukiossakin. Liikunta.
Liikuntatunnit olivat viikon pakollinen paha, mikä sai aikaan lähinnä ahdistusta. Liikuntatunnit olivat pakko, ei mahdollisuus. Lukuvuoden aikana oli aina muutamat kuntotestit ja ne vaikuttivat liikunnan numeroon eniten, tuntiaktiivisuudella ei ollut niin väliä. Muistan edelleen kuinka piti vetää leukoja ja punnertaa tietty aika toisen oppilaan laskiessa vieressä tuloksia. Pahinta kuitenkin oli aina syksyisin pakollinen Cooperin testi, mikä alkoi pelottamaan jo kesällä.
Jos joltakin on jäänyt tämä ihana liikuntamuisto väliin, kerrataanpa: Cooperin testissä juostaan 12 minuuttia ja katsotaan tuloksen perusteella mikä kuntotasosi on. Mulla ei ole mitään muistikuvaa mikä tulokseni kouluaikoina oli, mutta muistan kuinka hirvittävältä tuntui jäädä aina muista jälkeen, tuntea kipua ja melkein itkeä se 12 minuuttia. Tiesin aina olevani yksi viimeisistä ja olin, liikunnannumeroni oli surkea seiska ja koska en ollut nopein enkä voimakkain, minut valittiin usein joukkueisiin loppuvuotena häntäpäässä.
Itsetuntoni oli liikunnan osalta maassa ja oikeastaan vasta opiskellessa ymmärsin, että liikunnasta voi saada pahan mielen sijaan myös hyvää mieltä. Se oli täysin uutta, kun oli tottunut menemään ryhmän mukana päämäärättömästi lajista toiseen todeten olevansa jokaisessa keskimääräistä kehnompi. Mihinkään lajiin ei keskitytty kunnolla, missään en muistikuvieni mukaan saanut opettajalta kannustusta ja mikä pahinta: aloin pitämään itseäni tosi huonona liikunnassa.
Ben Furmanin ajatuksia hiukan muunnellen ajattelin ettei koskaan ole liian myöhäistä saada koululiikunnasta kiitettävää ja lähdin Mintun kanssa mukaan projektiin, mistä kuulette varmasti paljon tänä keväänä. Olemme mukana Nelosen Jaksa Paremmin -ohjelman juoksukoulussa, minkä ensimmäiset treenit meille pidettiin tänään. Kirjoitan joskus myöhemmin miksi lähdin tähän projektiin mukaan, mutta nyt loikkaan takaisin Cooperin testiin. Meille nimittäin tehtiin Cooperin testi tänään!
Nyt kun tarkoituksena on löytää liikunnan ilo juoksemisen kautta, tulemme Mintun kanssa treenaamaan tavoitteellisesti valmentajamme Hanna-Marin avustuksella. Ja kun puhutaan tavoitteista, niitä pitää tietenkin mitata jotenkin, joten päädyimme kauhukseni 15 vuoden tauon jälkeen Cooperin testiin. Kauhistuin kyllä oikeasti jo testin mainitsemista, mutta ajattelin sen menevän ihan ookoo, aikuisia kun tässä ollaan. Kaikki menikin siihen asti mukavasti, kunnes testi alkoi ja lähes samalla sekunnilla koin hirvittävän ahdistus flashbackin suoraa 90-luvulle. Lähdin liikkeelle rauhallisesti, mutta mua jostain syystä alkoi ahdistamaan tosi paljon kurkussa heti ja tunsin itkun olevan lähellä. En voi ymmärtää miten vahvana se sama "olen ihan paska" tunne pystyikään tulemaan ihan heti ja vaikka meitä oli juoksemassa vain minä ja Minttu, kaksi suhteellisen samankuntoista ja kokoista naista musta tuntui etten kykenisi koko cooperiin.
Kun samaan aikaan juoksee ja pidättää itkuaan, on hengittäminen aika hankalaa ja alkoi tietenkin pistämään. Oli pakko vaihtaa juoksu hetkeksi kävelyyn ja kun Minttu jatkoi sinnikkäästi juoksuaskeliaan, tuntui musta tosi pahalle. Kaikki ne häviämisen ja huonouden fiilikset tulivat heti jostain selkäytimestä ja jos cooperia ei olisi televisioitu, olisin lopettanut seinään. Nyt kuitenkin juoksin sen minkä juoksin ja kävelin reippaasti välillä ajatellen ettei tämä tosiaan kestä kuin sen 12 minuuttia ja niin siitä selvittiin. Tuloksissamme oli eroa vain 25 metriä ja kumpikaan ei sijoittunut huonokuntoisten joukkoon, joten tästä on hyvä jatkaa. Varsinkin kun se oikea juoksutreeni on kaukana cooperin testistä.
Silti tämän päiväinen reaktio sai mietteliääksi, ja vielä metrossa kotiinpäin mulla oli pala kurkussa tuon 12-minuuttisen suhteen. Se pala ei ollut väsymystä eikä hengästymistä päivästä, se pala oli tuo vanha elävä muisto ja tunne, mitä en ollut kokenut vuosiin. Nyt tuo tunne on selätettävä, sillä mä en halua antaa jonkun lähes 20 vuotta vanhan muiston estää mua haastamasta itseäni. Mä haluan oppia tykkäämään juoksemisesta, sillä mä tarvin juoksemista elämääni. Mä en tarvi yhtään lannistavaa muistoa menneisyydestä vaan puhtaan tulevaisuuden, missä mikään ei estä mua oppimasta uutta.
Tästä se lähtee.
Seuraa blogiani Facebookissa, Blogilistalla tai Bloglovinin kautta.
28 kommenttia
Samanlaisia muistoja täälläkin. Valitettavasti. Asiaa ei yhtään auttanut natsi-liikunnanopettaja, jolle vain jonkin lajin harrastajat kelpasivat, innokkuudesta viis.
VastaaPoistaMä löysin oman "lajini" lukioikäisenä. Se on tanssi/ tanssilliset jumpat. Aktiivisimmillaan kävin tunneilla 5-6 kertaa viikossa. Heti, kun mahdollisuus tulee, palaan tanssin pariin. Sitä on jo ikävä! Juokseminen on tehokasta, mutta mun mielestä tylsää. Sitä paitsi välilevynpullistumakaan ei siitä tykkää oikein hyvää.
Kiitos kun jaoit tämän muiston. Tunnistan tuntojasi. Toivon totisesti, ettei missään liikunnnan opetus ole enää tuollaista mittaamista. Liikunnassa jopa tasokurssit voisivat puolustaa paikkaansa? Olisi kiva liikkua suunnilleen saman tasoisten kavereiden kanssa.
VastaaPoistaTsemppiä haasteeseen!
Terv. Piia
http://www.lily.fi/blogit/pedapulinaa
Et ole yksin tuntojesi kanssa. ;) Olet ilmeisesti samalla syntymävuodella varustettu kuin minä, tosin olen syntynyt joulukuussa. Ala-asteen ja ylä-asteen muistot liikunta tunneista on jotain ihan kamalaa. Ihan tolkuttoman ärsyttävä joka ikisen asian mittaaminen ja sillä perusteella numeron antaminen ärsytti jo silloin ja edelleen. Miksi ihmeessä ala-asteella ja ylä-asteellakin pitää liikuntatunneilla mitata ihan kaikkia tuloksia? Eikö niiden liikunta tuntien tarkoitus pitäisi olla liikunnan ilon opettaminen ja ylipäätänsä houkutella liikkumaan? Eikä vain arvostella...
VastaaPoistaOnneksi mulle osu aivan ihanan mahtava opettaja lukioon liikuntaan. 60-kymppinen rouva, joka oli ymmärtänyt tehtävänsä niin, että hän jakaa liikunnan iloa ja arvostaa oppilaitaan ja kannustaa myös heitä. Minä joka olin saanut seiskoja liikunasta aikaisemmin, sainkin lukiossa ysin liikunnasta. Ja minkään sortin mittauksia ei tehty. Onneksi. Otinpa jopa ylimääräisen kurssinkin liikunnasta. ;)
Mä olen tuleva luokanopettaja ja myös liikunnanopettaja. Opinnoissa on paljo käyty läpi meidän opiskelijoiden muistoja ja nämä sun fiilikset ovat kyllä tosi yleisiä. Opetus suunnattiin niille jo lajista kiinnostuneille, vaikka ne "heikommat" olisivat kaivanneet enemmän tukea.
VastaaPoistaToivon, että nykypäivän koulussa opetetaan eri metodeilla ja saadaan kannustettua kaikkia liikkumaan ja voimaan hyvin. Tämä on ainakin itselleni se numero yksi, ja sen sanoman välittäminen ei jää pelkästään liikuntatuntien tehtäväksi ;).
Jään innolla seuraamaan tätä projektia, go girls!
Ynmärrän tuskasi täysin. Meillä Cooper juostiin aina keväisin pahimpaan siitepölyaikaan. Siinä sitten hölkkäsin astmapiippu kourassa kunnes sain luvan keskeyttää. Tämä toistui joka vuosi...
VastaaPoistaMusta on ihan kamalaa että suurimmalla osalla on aina huonoja muistoja koululiikunnasta, niin on myös minullakin vaikkei siitä ole kuin se joku 4-5 vuotta aikaa. Kuntotestit oli suurin vaikute numeroon ja lisäplussaa sai jos jossain seurassa urheili, en ymmärrä :D Luulis että vaikka oiskin suht sukka liikunnassa niin se motivaatio ja asenne ja se että oikeasti yrittää ois se hyvä juttu mutta ei..
VastaaPoistaTsemppiä juoksukouluun!
Hurjasti tsemppiä! Juoksuaskelin menneisyyden mörköjä karkuun! <3
VastaaPoistaMä oon yrittänyt tähän kommentoida, mutta toi otsikko saa mut kiljumaan ja juokseen karkuun. Hyi, Painajaismainen testi. Mr Cooper oli varmaan sadisti.
VastaaPoistaVauuu! Ai tää oli se proggis, en malta odottaa. Noista koululiikuntatraumoista kuulee ihan liikaa. Ja jännä, ettei siihen ole löydetty vieläkään ratkaisua. Toki kaikkia on vaikea miellyttää, mutta se tuntuu kuitenkin niin yleiseltä. Nykyäänkin. Mä taisin olla sitten niitä liikkahikkejä, mutta nyt oman projektin aikana olen kohdannut sitten päinvastaisen ongelman, että tauon (ja lapsen saannin) jälkeen kroppa ei pystykään enää niihin kouluaikoina tehtyihin temppuihin. Meillä myös pienessä maalaiskoulussa oltiin joustavia ja jos ei johonkin pystynyt (halunnut) niin sai mennä myös lenkille tms. vaihtoehtoista. (Mutta varmasti meidänkin joukkoon traumautuneita mahtui.)
VastaaPoistaIhan mielenkiinnosta on pakko kysyä kun uskon, että sulla on tosi rakentavia ajatuksia mitä koululiikunnan suhteen pitäisi tehdä?
No tylsäähän se toki on, mutta oon aina tykännyt esimerkiksi spinningistä ja ei se juoksu kovin paljon tylsempää ole kuin polkeminenkaan :)
VastaaPoistaMietin noita tasoja ja tuli mieleen onko se tasotuskin jotenkin arvottavaa, että huonojen ja hyvien tunnit erikseen?
VastaaPoistaMeillä oli tietenkin sama opettaja sekä yläasteen että lukion, voi sitä riemua.
VastaaPoistaIhanaa, että nämä tuntemukset otetaan nykyään huomioon paremmin :)
VastaaPoistaAh, meillä pelattiin kevät vain pesäpalloa koska opettaja oli entinen pesäpallon suomenmestari tai jotain...pesis oli musta silti aika kivaa, koska kaikista urheilullisimmatkaan ei välttämättä osuneet palloon hyvin :D
VastaaPoistaMotivaation tosiaan luulisi olevan numeron ykkösedellytys ja opetussuunnitelmassa se motivoiminen, ei lannistaminen.
VastaaPoistaYritetään :)
VastaaPoistaUskoisin että oli!
VastaaPoistaMä en tiedä mitä liikunnassa tehdään nyt, mutta toivoisin sen olevan jotenkin motivoivampaa ja olisi vaikka jollain "liikunta ja hyvinvointi" nimellä
VastaaPoistaVoisiko liikunnassa olla pitkänä ja lyhyenä kuten vaikka matematiikka. Uskoisin, että lyhyeen liikkaan ei hakeutuisi kaikista urheilullisimmat ja se lyhyt liikunta voisi olla vaikka täysin tuloksia mittaamatonta, hyväksytty hylätty periaatteella. Miksi niitä numeroita pitää edes antaa, kun liikunta pitäisi olla kivaa ja arkipäiväistä, ei arvottavaa?
Mietin myös sellaista ratkaisua, missä viikottaiset liikuntasuoritukset kerättäisiin johonkin kalenteriin ja ne pitäisi suorittaa vapaa-ajalla miten kukanenkin tykkää liikuntansa harrastaa. Koulussa olisi sitten vaikka sellaisia hyvinvointiluentoja motivoimassa ja tukemassa, mutta että se liikkuminen olisi pääasia, ei tulokset ja miten liikkuu.
Äh, en mä tiedä!
Mä kiltisti yläasteella yritin juosta tuon 12 minuuttisen helvetin, mutta lukiossa ei enää kiinnostanut juosta ja rauhallisesti sen sitten kävelin :D Opettaja ei oikein arvostanut ja mä sanoinkin aika kovaan ääneen mielipiteeni koko testistä. Samainen opettaja sai mut myös inhoamaan intervallijuoksua, sillä se pakotti mut juoksemaan samaan tahtiin kuin hän ja lopputuloksena mä oksensin. Viime keväänä sitten kun mun saliohjelmaan tuli lämmittelynä intervallijuoksu juoksumatolla, mä olin ihan kauhuissani. Opin kuitenkin tykkäämään siitä kun nyt saa ihan omaan tahtiin juosta/kävellä eikä kukaan ole vieressä huutamassa että pitäis nopeammin juosta. Paitsi jos Zombies, run! pelissä käsketään juoksemaan zombeja karkuun, mutta sen komennuksen kyllä hyväksyn :D
VastaaPoistaHauska idea tuo lyhyt ja pitkä -ajattelu, sitähän voisi ihan hyvin tuoda vähän nuoremmillekin kun esim. lukiossa on liikuntaa verrattain vähän (ainakin meillä oli, tai sit se tuntu vaan musta), mutta sitten siitä pitäneet saivat valita lisäkursseja. Ja ehkä tosiaan joku liikuntapassi voisi olla ja koulun liikuntatunnit käytettäisiin sitten erilaisiin lajikokeiluihin eikä aina sitää samaa syksyisin yleisurheilua, talvella luistelua ja sählyä ja keväällä pesäpalloa.
VastaaPoistaOn se :) ja siksi ei semmosia voikaan olla enää. Mutta joskus ajattelen, pitäisikö... Pojillakin voi olla niin, että jotkut treenaavat 5 krt viikossa eri lajeja ja toiset eivät mitn.
VastaaPoistaVoi Elsa! Kuvittele, sie oot jo nyt voittanu ittes! :) Tästä se todellakin lähtee, motivaatiota, sisua ja sinnikkyyttä ei ainakaan puutu! Tsemppii!!
VastaaPoistaJuu, ja tänään kävin lenkillä ihan hyvällä mielellä, ei itkettänyt yhtään. Tosin ei naurattanutkaan, mutta ei ollut yhtään noin ahistava fiilis jälikäteen :)
VastaaPoistaKoululiikuntamuistosi ovat täysin identtisiä omieni kanssa. Aivoihini iskostui tuolloin, että olen huono, huono, huono liikunnassa. Ja jos on jossain huono, ei sitä halua harrastaa. Ikinä koskaan ei liikunnanopettajani sanonut minusta mitään positiivista, päinvastoin. Koska olen sitkeää sorttia, kävin lukiossa sinnikkäästi jokaikisellä liikuntatunnilla, vaikka niitä vihasinkin ja sain lopulta todistukseen numeroksi 8. Se tuntui pieneltä voitolta!! Opettajan oli pakko nostaa numeroa, kun ne parhaimmatkin tuppasivat tuolloin lintsaamaan liikunnan tunneilta :D
VastaaPoistaVasta ihan aikuisena, yli 30-vuotiaana, olen löytänyt lajeja, jotka tuottavat iloa ja joiden harrastamisen jälkeen tuntuu mukavalta: sauvakävely, vesijumppa, jooga-pilates... Olen jopa hiihtänyt (hiihto oli kaikista suurin inhokkini kouluaikana) ja tykännyt siitä. Luistelusta myös. Olisipa ollut mukavaa, jos tämä ilo olisi löytynyt jo paljon, paljon aikaisemmin. Ehkä silloin olisi jopa välttynyt selän operaatiolta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan :) Toivottavasti koululiikunnassa olisi tänä päivänä joku asia toisin...
Liikunnan iloa sinulle! Seuraan projektiasi innolla ja inspiraationa!
Kyllä on niin vastenmieliset koululiikuntamuistot täälläkin huh! Ihan pahaa teki jo lukea tätä sun postausta kun muistot tulvivat mieleen! Meillä pelattiin paljon pallopelejä, lähinnä pesistä ja korista. Näiden lajien harrastajathan sitä peliä pyörittivät, jo ala-asteella. Muistan kun kolmannella luokalla eli 10-vuotiaana (!!!) julkisesti itkin koulun käytävällä korispelitunnin jälkeen kun en ollut saanut juuri palloon koskea :(. Tietty jos joku mulle joskus pallon heitti, mokasin sen, kun en harjoituksen puutteesta johtuen osannut. Sanomattakin selvää että minut valittiin joukkueisiin joko vikana tai tokavikana? Hävetti.
VastaaPoistaUida en osaa vieläkään. Kävin jopa aikuisena uimataidottomille tarkoitettua aikuisten uimakoulua, nyt osaa alkeet kroolista ja rintauinnista... Meillä piti aina uida tietty matka ja sitten pääsi lähtemään. Minkäänlaista opetusta erilaision uintityyleihin tai MIHINKÄÄN ei ollut.
Hiihdosta on parhaimmat muistot kun yritti päästä _edes jotenkin_ etenemään vaikka suksen pohjassa oli jäätävät köntit lunta paakkuina. Aikuisiällä selvisi, että suksieni pohjassa oli koko pituuden mitalla pitovoidetta! :D Koko nuoruutensa kilpahiihtoa harrastanut mieheni (ironista, vai mitä!) sai melko makoisat naurut! Isäni oli yrittänyt parhaansa muttei ilmeisesti tiennyt, kuinka niitä suksia voidellaan ;). No, mä tiedän nyt.
Liikunnan ilon olen kuitenkin onneksi aikuisena löytänyt erilaisista tansseista, lähinnä salsasta ja muista latinalaisista tansseista. Ja se vasta on liikuntaa jos mikä! Hiki virtaa ja tunti kuluu kuin siivillä :D.
VastaaPoistaLiikunnan iloa sinulle Elsa ja kaikille muillekin!
En näköjään malta lopettaa kun alkuun pääsin. En ole juuri blogeihin kommentoinut vaikka niitä luenkin, tämän on ehkä viides kommenttini evö. Aihe siis todella koskettaa. Näistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistani viisastuneena, kohta 2,5 vuotiaalla lapsellamme on jo omat sukset sekä olemme käyneet kohta 2 vuotta viikottain ohjatussa "vauvauinnissa". Näin olemme toimineet omasta puolestani juuri näiden kokemusteni vuoksi, mies ehkä taas oman liikunnallisen nuoruutensa ansiosta.
VastaaPoistaOlen tähän asti seurannut blogia anonyymina lukijana, mutta tähän on pakko kommentoida. Itselläni on samanlaisia muistoja; muistan opettajan jopa kerran sanoneen, että "en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi noin huono liikunnassa". Koska uskoin olevani huono, en vapaa-ajallanikaan harrastanut liikuntaa, ja koska asuimme keskustassa, siinä pienellä asvalttipihalla ei myöskään paljoa juoksenneltu tai kiipeilty. Samalla noidankehä oli valmis. Omien lasteni kohdalla olen yrittänyt löytää heille molemmille jo pienestä pitäen sellaisen liikuntaharrastuksen, josta he pitäisivät (ja toistaiseksi siinä myös onnistunut!). Pyrimme myös käymään lähimetsässä, leikkipuistossa jne., kävelemään myös pitempiä matkoja sekä mahdollisuuksien mukaan käymään uimassa/ luistelemassa/ hiihtämässä jne.
VastaaPoistaKommenttien valvonta päällä.