Todella hyvä ja rohkea kirjoitus. Onneksi uskaltauduin kuitenkin hakemaan apua lastensuojelun kautta, monet eivät uskalla ja seuraukset voivat myöhemmin olla vielä paljon rajumpia. On silti aivan väärin, ettei apua saa helpommin ja aiemmin.

Pakko kommentoida itsekin totaaliyh:na, jota ihmetyttää ihmisten kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnan toimintaperiaatteita. Yhteiskunnan tehtävä ei ole korvata perhettä ja ystäviä tai jos on pitäisi maksaa moninkertaista veroprosenttia hymyssä suin. Tämä on kylmä tosiasia. Toki sosiaalihuolto on sivistysvaltion perusta, mutta minusta ihmisen tulisi luoda omat tukiverkkonsa ennen kuin päättää hankkia lapsia.
Tällöin rahaa jäisi juuri esim erityislasten palveluihin (koska kaikkea ei vain voi saada).


Sinähän tosiaan asuit ensikodissa, kun lapsesi syntyi, jonka kustannukset ovat kaupungilla melkein samaa luokkaa kuin huostaanoton. Joten minusta et voi sanoa, ettet ole saanut apua, kun kerta sait sitä heti alusta asti verorahoilla maksettuna.

Hyvä kirjoitus! Meillä on yhteishuoltajuus, ja kyllä se vaan niin on, että pitemmän äiti-putken jälkeen sitä lapsivapaata jo odottaa ihan oikeesti - ihan vaan että saa olla hetken rauhassa ja levätä! Meinasin juuri pienesti sivuta aihetta seuraavassa postauksessa, saa nähdä jääkö se yhteen lauseeseen ;)

Tiedätkö, kun tilanteet voi muuttua päivässä myös niissä perheissä, missä lapsi on suunniteltu ja tehty oikeaan aikaan ystäväpiirin ympäröimäksi?

Tähän kirjoitukseen on hankala tiivistää meidän elämän kiemuroita aasta ööhön, mutta esimerkiksi uniongelmat lapsella ei tässä yhteiskunnassa ja maailmassa ole mikään sukulaisten ja ystävien ratkaistavissa oleva ongelma. Joskus ne parhaimmatkin ystävät kääntävät selkänsä hädän hetkellä, mutta onneksi sinulla ei taida olla kokemusta siitä puolesta noin reteillä kommenteilla.

Tämä yyhoo-aihekin on aika hot potato blogeissa, mielellään ei kirjoittaisi kun kommentointi saattaa olla ylemmän kommentoinnin tasoista.

On se.

Pitää vielä lisätä, että kyllä tuesta tai läheisistäkin huolimatta kuka vaan voi väsyä. Ja se oma läheisverkostokin voi pettää. Kyllä yhteiskunnan kuuluu silloin auttaa. Ja jos näin ei käy, kostautuu se sitten sellaisena huonovointisuutena, joka maksaa aikalailla enemmän verorahoja esimerkiksi jenkkityylisinä korkeina vankienhoitomenoina.

Tässähän ei ole kysymys vain äidin jaksamisesta vaan myös lasten parhaasta. Oletko Nella sitä mieltä, että jos äiti väsyy totaalisesti, on ihan ok että lapsi kantaa siitä vastuun (jäämällä ilman hoitoa tai joutuessaan eroon vanhemmistaan) siksi, etteivät aikuiset halua maksaa veroja? Huostaanotto on kallis ratkaisu, joka ei ole kenenkään edun mukainen silloin, kun vanhempien tukeminen riittää. Vaikka se tulisikin yhtä kalliiksi.

Nellalla taisi nyt olla hampaankolossa jotain, mikä ei tullut kommentissa esiin. Annetaan Nellan pitää mielipiteensä. Meillä kaikilla on mielipiteemme mihin verorahoja pitäisi pistää ja mihin ei, mun mielestä lasten suojelemiseen käytetty raha on yksi tärkeimmistä, turhempaankin täällä pistetään pennejä ilman minkäänlaista kyseenalaistamista:)

Sain toisen lapseni tuossa vajaa kuukausi sitten ja synnärillä luin jotain vanhaa kaksplussaa vauvan tuhistessa vieressä. Siinä oli ilmeisesti juttu teistä? Poika oli ainakin kovin samannäköinen ja nimikin täsmäni :)

Juu, vauvalehdessä on ollut juttu meidän ensikotiajasta :)

Tässä vuosien mittaan on tullut ihmeteltyä aika moneen kertaan paria asiaa. Ensinnäkin, miksi se on olevinaan niin helvetin vaikeaa panostaa ennaltaehkäisevään työhön, kun se ihan oikeasti auttaa _ehkäisemään_ isompia ongelmia. Miksi pitää odottaa siihen asti, että homma leviää käsiin, vanhemmat (usein valitettavasti äiti) sairastuu ja lapsen tilanne pahenee huomattavasti. Miksi pitää odottaa? Päättävien tahojen lapsellinen tämän-vaalikauden-budjetti-jaadajaada estää katsomasta pidemmälle ja ymmärtämästä, ettei ole kyse vain tästä kaudesta tai vain tästä vuodesta, vaan tässä leikitään elämällä. Ihan kirjaimellisesti.

Ja se toinen asia. Tekstisi otsikko on kuvaava, perspektiiviä sitä todella kaipaisi. Toisilla ihmisillä on ajoittain ihan valtavan suuri tarve alleviivata, miten he jaksavat ja pystyvät, miten he eivät ainakaan sitä tai tätä ja miten kaikkien muidenkin pitää jaksaa, koska he. Well, good for you, otetaanpa sille sädekehälle Pohjanmaan kautta! Oman jaksamisen korostaminen varmasti auttaa sitä loppuunajettua ihan kympillä, sillä kuuntelevan korvan tai avuntarjoamisen sijaan dissaaminen toimii aina. Sitten voikin siirtyä kauhistelemaan lööppien otsikoita, että miten itse ei ainakaan voisi koskaan mitään kamalaa tehdä. Reunalla käyneenä minulla ei siihen ole varaa, mutta mukavaa miten muilla on. Siitä tulee varmaan hyvä mieli.

Mielettömän hyvää tekstiä!! Olen ihan samaa mieltä vaikka en itse äiti olekaan niin työni puolesta näiden asioiden kanssa olen tekemisissä! Se on mielestäni väärin, että aina pitää taistella ja vaatia ja laittaa "kova kovaa vasten" ennen kuin asiat otetaan tosissaan. Ja vaikeissa tilanteissa olevilla äideillä tai perheillä ei ole voimia sitä taistelua käydä. Ja hei sulla on tosi hyvä blogi myös näin lapsettoman mielestä :)

Ihan täysin off topic (vaikka tämä blogikirjoituksesi olikin loistava, en vaan osaa siihen sanoa muuta kuin että se oli hyvä), kun olin raskaana ja verenpaine alkoi nousta raskausmyrkytyksen vuoksi, mun piti neuvolassa aina korkean tuloksen jälkeen lukea lehtiä että muka rentoutuisin jos vaikka verenpainelukema muuttuisi alhaisemmaksi. Sit neuvolatäti toi uusimman Vauvalehden ja Kaksplussan ja ne oli täynnä vain artikkeleita siitä mikä kaikki voi mennä pieleen, dramaattisia selviytymistarinoita ja erityislapsia ja sitten, juttu teistä!!! En ollut jotenkaan tajunnut vaikka periaatteessa olisi ollut tajuttavissa että olitte olleet ensikodissa. Luin sen jutun ja sen jälkeen sanoin että jatkossa otan omat luettavat mukaan jos verenpainetta on tarkoitus saada laskettua alemmaksi jotain rentouttavaa lukemalla. Jos on raskausmyrkytys rv 30 niin silloin pitää lukea Aku Ankkaa, ei realismia siitä että jokin asia voi mennä pieleen. En muista olenko sanonut tätä ennen :D Vaikkahan teilläkin todellakin kaikki hyvin nyt sitten lopulta :) Menin vaan henkisesti ihan sanattomaksi kun luin sen sillä hetkellä.

Kiitos että kerroit tästä. Tosi hienoa että kerrot noin rohkeasti teidän koettelemuksista, ja ihana kuulla että nyt teillä on asiat paremmin. Mäkin olen yrittänyt alkaa puhumaan avoimemmin baby bluesista, ois tärkeää että siitä puhutaan ja että sitä ei tarttis hävetä. Mä itkin ensimmäiset kolme kuukautta ja sen jälkeen olin vain siinä baby bluesissa seuraavan vuoden, enkä edes osannut oikein hakea apua kun pelkäsin että mun leimataan huonoksi äidiksi. Tai no kerroin mä neuvolassa, mutta ei ne osanneet auttaa mitenkään. Lopulta apu löytyi vasta itse maksetusta yksityisestä terapiasta, jonka hinta meni meidän ruokarahoista.

Minusta aloit nyt turhaan puolustuskannalle, sillä Nellan kommentti oli järkevyydessään ihan asiallinen. Kukaan ei kiistä, etteikö vaikeassa tilanteessa oleva ansaitsisi apua, mutta nyt on todellakin ymmärrettävä ettei yhteiskunta vaan voi juosta apuun jokaiselle joka kertoo väsymyksestään, särkyneistä parisuhteistaan tai 'baby bluesistaan'.
Sanot tuolla ettet mielellään kirjottaisi näistä asioista kun kommentointi saattaa olla Nellan 'reteen'
kommentoinnin tasoista.. Ilmeisesti siis vain itseäsi miellyttäviä mielipiteitä saisi tulla? Nellan kommentti oli ihan asiallinen, mutta taisi vaan osua liian arkaan paikkaan.

Samaa mieltä, Meri! Itsekin kärsin synntyksenjälkeisestä masennuksesta ja ihan ilman apuja. Toisaalta tähän vaikuttivat häpeä ja leimautumisen pelko, toisaalta vaikeus pyytää apua. Onneksi vierellä oli puoliso, sillä ensimmäisestä lapsenlapsestaan intoilleet isovanhemmmat, meidän ennakolta niin vanhav tukiverkko, kyllästyivät vauvaan melko pian ja päätyivät pelkiksi "valokuvanesittelijämummoiksi". Myös neuvolassa suhtautuminen oli tyyliin "kyllähän ne hormoonit heittelee" ja "jos olet saanut päälle puhtaan paidan, et voi olla kovin maassa".

Mahtava ja avoin kirjoitus, Elsa, lisää tällaista! Tämä juuri on omalta osaltaan sitä ennaltaehkäisevää työtä, jos joku samassa tilanteessa oleva onnistuu tämän tekstin kautta saamaan apua.

Moi! Ekaa kertaa kommentoin, vaikka olen blogiasi jo pitkään seurannut. Sait nyt kyyneleet silmiin ja kylmät väreet iholle, niin rohkea ja upea teksti! Tämä kuvaa niin hyvin tämän meidän "hyvinvointivaltion" toimintaa. Olen ihan varma, että sulla on tulevaisuus jossain yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa (vaikka oothan jo tavallaan sillä tiellä), niin aidosti välittävä, rehellinen ja sujuvasanainen kun olet.

Kaikkeen voi yrittää varautua, mutta silti ei kaikkeen voi varautua. Mutta onhan se kikkeliskokkelis-mitäsläksit-heitto aina yhtä näppärä.

Hieno teksti. Aihe aina tärkeä ja ajankohtainen. Meillä tällä hetkellä ystävän lapsi tilapäisesti sijoitettuna, koska totaali yh ei enää jaksanut. Tukea on edelleen vaikea saada ja synnytyksen jälkeinen masennus sekä lapsen allergia -ja univaikeudet ei tilannetta auta.
Lapsi on ihana ja ikää 7kk ja mikään ei ole todellakaan hänen vika. Nyt autetaan myös yhteiskunnan taholta kun tähän saakka meidän läheisten ja ystävien antama apu ei ole vaan mitenkään riittänyt.
Itse pidän nyt kuukauden rästilomat pois ja hoidan vauvaa meillä sekä lapsen kotona. Toivotaan että äidin tilanne paranee ja tukikuviot saadaan rullaamaan. Tukea ei oikeasti saa ennen kuin on äiti on joko osastohoidossa tai tekee itse tai joku ulkopuolinen lastensuojeluilmoituksen.

Tuohon kommenttiin että pitää miettiä millaisessa tilanteessa lapsen hankkii / pitää on vaikea sanoa mitään. Tilanteet kun ehtivät pelkästään raskauden aikana jo muuttua melko paljon ja kaikki suhteet kun eivät vaan ole sellaisia että suunnitellaan perhettä.

Vinkkinä kaikille katselkaa ympärille ja auttakaa, aina on niitä joilla sillä hetkellä reppu painaa liikaa ja jos voit sitä hiukan keventää niin miksi et sitä tekisi.

En oikein tiedä mitä sanoisin. Hyvä kirjoitus. Vaatii rohkeutta olla avoin, julkisuudesta puhumattakaan.

Valitettavasti tiedän tästä aiheesta turhan paljon omasta kokemuksesta. Väkivaltainen ex-puoliso ja sitä kautta tulleet vastoinkäymiset.

Nellan kommentti oli ihan käsittämätön. "Toki sosiaalihuolto on sivistysvaltion perusta, mutta minusta ihmisen tulisi luoda omat tukiverkkonsa ennen kuin päättää hankkia lapsia." Siis... Oikeasti? Oikeasti?! En edes jaksa aloittaa vastaamaan tähän.

Itku tuli viimeisen lauseen kohdalla. Lapsmme on nyt 2,5v ja toista ei tule koskaan. En uskalla. En halua enää koskaan kokea sitä helvettiä minkä ensimmäisen lapsen syntymä aiheutti. Tiesin, että baby blues on olemassa, mutta eihän se mua kosketa. Ei ole koskettanut ketään tuttua, eikä tutun tuttua. Ainakaan, että olisin tiennyt. Neuvolassa vähäteltiin ja lopputulos oli se että mies joutui soittamaan lapsen ollessa 10 kk ikäinen kriisikeskukseen, että mitä tälle naiselle tehdään. Isovanhemmat eivät tiedä tänä päivänäkään, että söin vuoden lääkkeitä ja kävin terapiassa. Tämän kokemuksen jälkeen olen jokaiselle raskaana olevalle kaverille kertonut (tosin synnytyksen jälkeen vasta, koska sitä ennenhän kaikki ensisynnyttäjät elää kuplassa) kokemuksistani, ihan vain sen takia, että heidän kynnys puhua jollekin / saada vertaistukea madaltuu. Nyt mä en saa enää itkuani loppuun. Ihanaa, että se kamala aika on ohi....

Mä olen kanssa Nellan kannalla näissä jutuissa. Itse olen ollut 15v sitten yh; jäin yksin kun vartuin kolmatta lastani seitsemännellä kuukaudella ( itse 24v)ja isot siskot olivat sillon 9kk ja vajaa 5v; "yksinäni" olin lähes 4vuotta. Siihen aikaan ainoa tuki oli 200mk kuussa suurempi lapsilisä. Ei yhteiskunnan tehtävä ole tukea jokaista yksinhuoltajaa, alkoholistia tai narkkaria, koska meillä kaikillahan on aina mahdollisuus valita ehkäisy, pitää korkki kiinni tai kieltäytyä aineista; toki onhan kyse ihmisestä itsestäänkin, miten minkäkin tilanteen ottaa. Mä oon ainakin aika sitkeä ja pienestä asti oppinut pitämään jalkani maassa ja toivoisin, että lapseni oppisivat saman periaatteen; ehkä oon jo sen verran vanhempikin, että munkin sukupolvi on opetettu pärjäämään, vaikka hammasta purren.
Ei elämä vaan aina ole helppoa, eikä sen ole tarkoituskaan♥

Toivottavasti te pätijät myös opetatte niille kersoillenne empatiaa ja kykyä asettua toisen asemaan. Mä en vaan käsitä, millä oikeudella kukaan tulee sanomaan toiselle, että sun olisi pitänyt jaksaa tai että tuossa tilanteessa MINÄ olisin kyllä jaksanut, tehnyt oikeita ratkaisuja ja selvinnyt pelkällä positiivisella asenteella - ilman että edes tiedätte tilannetta ja kaikkia asianhaaroja kokonaan.

Pätijät;D Eriävät mielipiteethän tuovat tähänkin asiaan PERSPEKTIIVIÄ:)

tään nellan kommentti on niin absurdi että mua vaan naurattaa :D

Me ei olla tarvittu oikeastaan minkäänlaista tukea (ainakaan tähän mennessä, totta on tuokin että tilanteet muuttuu, ihmiset eroaa jne.) oman tukiverkoston ulkopuolelta, mutta ystäväpiirin kokemusten kautta olen miettinyt sitä miten hyvin meillä asiat Suomessa on. Tai ainakin täällä missä itse asun: on ensi-ja turvakoti, perheryhmät, perhetyöntekijät jne. En siis itse tiedä millaista se tuki käytännössä on, mutta ainakin sivusta seuranneena tulee tunne, että hienosti yhteiskunta tukee perheitä. Eräskin tuttavaperhe, jossa on siis molemmat vanhemmat läsnä, sai apua toisen lapsen synnyttyä perhetyöntekijästä, joka käy äidin väsymyksen vuoksi leikkimässä ja puistoilemassa lasten kanssa, jotta äiti saa nukkua sen aikaa. Ja tuo työntekijä tuli sen jälkeen kun äiti neuvolassa väsymyksestään sanoi, ja käy kaksi kertaa viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Joku voisi sanoa että vähän, mutta mielestäni kuulostaa ainakin todella hyvältä.
Niiden yksinhuoltajien elämästä, jotka ovat totaalisen yksin lapsiarjen keskellä en tiedä mitään, mutta voin uskoa että rankkaa on. Onneksi kuitenkin tukimuotoja löytyy ja niin pitää mielestäni ollakin..

Absurdia tässä on se, että naivisti oletetaan että yhteiskunta tulee ns. pyyhkimään perseen vaikka mitään ei olisi vielä edes tullut pönttöön. Anteeksi kielenkäyttöni.

Keskityn nyt kauhean olennaiseen, mutta oiii mitä kuvia vauvasta!Niin söpö :)

Ja hyvä kirjoitus! Tykkään näistä sun mielipidepostauksista.

Enemmän perspektiiviä toisi ettei nimimerkit Nella ja Annu kirjoittaisi samasta ip-osoitteesta

Ei voi olla mahdollista että Nella kirjoittaa samasta ip-osoitteesta, tarkistappa vielä:D Täähän menee jännittäväksi:D Eli jos sinulla eriävä mielipide niin olet omia sanojasi kopioiva raukka:D

Mä kyllä aina kommentoin omista mielipiteistäni ihan omalla nimelläni AINA,koska tykkään puhua asioista joista mullakin on oma kokemus ja aika rankat mielipiteet, kun tosiaan tarkistat anot, niin korjaathan väittämäsi?

Ihana kirjoitus! Ensikodilla tehdään arvokasta työtä ja sinne on myös kenen tahansa (vauvojen hoidosta kokemusta omaavan) mennä vapaaehtoistyöhön SPR:n kautta, suosittelen! Tuli mieleen, tietääkö kukaan onko Hesarin jutun henkilö saanut edelleenkän apua? Varmasti auttajia löytyisi (siis vapaaehtoisia yksityishenkilöitä) jos vaan auttajat ja apuatarvitseva löytäisivät toisensa.

Innoissani aloin kirjoittaa kommenttia, mutta onneksi luin ensin nämä jo kirjoitetut. Enää en uskallakaan. Lieneekö tämä(kin) ikä/sukupolvikysymys?

totta, ei olekaan muuten. Tsekkasin aamulla Nellan ip:n ja mielenkiintoinen sattuma on, että hänen ip:stä on lähetetty nimimerkillä Annu viestejä blogiin ennen. Oletin siksi ip:den olevan samat, näin ei ole. Ehkä teillä on sama kirjasto tms, kun noita viestejä on myös samoilla nimimerkeillä samoista ip-osoitteista tullut entuudestaan.

Kiitos kirjoituksestasi!

No, ainakin tämä kommentti osoittaa, että tällaisia kirjoituksia tarvitaan ja kipeästi.

Kiitos, en voisi olla asiasta enempää samaa mieltä. Naulan kantaan.

Hienoa, että myös siellä ammattipuolella nähdään asian hankaluus. Ja tottakai nähdään, useinhan se ei ole sokeus miksi apua ei saa, vaan resurssit ja rahan puute :(

Vastaan teille kaikille yhteisesti: Tästä meidän ensikotiajasta ja sairausajastani on juttua ollut vauvalehdessä joskus 2012 alussa. Siellä oli enemmän henkilökohtaisesti kerrottu millainen tilanne meillä oli, se ei ehkä ollut ihan baby blues.

Suomessa on onneksi olemassa paljon tukimuotoja, se on totta. Enemmän ongelma taitaa olla leimautumisen pelko, jolloin apu haetaan poikkeuksetta vasta silloin kun kriisi on todella akuutti. Silloinkaan kaikille ei riitä tarvittavaa apua arjen tasaamiseksi, vaan kriisinkin keskellä ihminen joutuu taistelemaan sen avun saamiseksi. Varmasti on paikkakuntakohtaisia eroja, mutta enpä ole kuullut tarinaa missä ihan pienestä ongelmasta lastensuojeluun otettaisiin yhteyttä.

Ja mekin siis saatiin apu, se vaan valitettavasti vaati multa yli vuoden hereillä olon ilman yli 3h unia, en siis ollut enää kovinkaan hyvässä kunnossa.

:) kiitos kommentista. Yritän välillä käyttää energiaani myös tämänkaltaisista asioista kirjoittamiseen, keskustelemiseen ja esilletuomiseen. Tosin tulevaisuuteni taitaa olla muualla ;)

Osuva kommentti hyvään kirjoitukseen!

Mä kanssa kauhistelen sitä lyhytnäköisyyttä, että tuijotetaan budjettia ja jauhetaan siitä, että rahaa ei voi siirtää eri sarakkeesta toiseen (esim. infrasta sosiaalimenoihin). Se on ihan arvoista kiinni ja valintakysymys. Asioita saataisiin muutettua, jos haluttaisiin, nopeastikin.

Pitäisi ymmärtää se, että ennaltaehkäisevällä työllä ja pahoinvoinnin minimoinnilla säästetään sekä inhimillistä kärsimystä että rahaa.

Mutta ilmeisesti noita Nellan, Tiinan ja Annun kanssa samanmielisiä on liikaa. Tosielämästä ja inhimillisyyden kirjosta vieraantuneita ihmisiä, jotka kuvittelevat että kaikki on itsestä kiinni: kunhan vain päättää, että asiat sujuvat, niin sitten niin käy. Ja jos itse on jaksanut, niin sitten täytyy kaikkien muidenkin jaksaa, koska kukaan muuhan ei saa päästä "vähemmällä" ja saada enemmän apua kuin mitä itse aikoinaan.

Mutta kun ihmiset ovat erilaisia ja elämät ovat erilaisia. Kaiken lisäksi yllätyksiä voi tulla kenen tahansa kohdalle, niidenkin jotka niin kauniisti suunnittelevat ja varautuvat "kaikkeen". Jos omat suunnitelmat eivät petä, niin esim. turvaverkko voi pettää.

Näköjään aikuiset ihmisetkin kehtaavat näsäviisastella, että ei kannata masentua, ei kannata tehdä virheitä, ei kannata olla heikko. Mutta noita asioita nyt ei vain voi valita. Sitä varten on yhteiskunta, verorahat ja sosiaalihuolto: että olisi edes jonkintasoinen backup niille, jotka eivät muualta (riittävästi) apua saa. Ja tässä asiassa ollaan hitosti jäljessä siinä, miten tarjonta vastaa avuntarvetta.

Oi, onpa ihana kuulla että pystytte tarjoamaan apua. Yleensä noinkin varhaisessa vaiheessa avunsaanti on tärkeintä ja elämä pääsee sitten jatkumaan normaalissa uomissa, paremmissa voimissa. Ainakin täällä koko tuo kolmen yön tukiperheaika ja sen myötä saatu unikoulu + päiväkodin nopeutuminen on muuttanut meidän elämän ihan päälaelleen ja hyvään suuntaan. Nyt aloitan taas duuninkin ja elo rullaa, toinen vaihtoehto olisi että olisin aivan yhtä väsynyt ja lamaantunut mitä 1.5 vuotta takaperin. Se jos joku olisi lapsen edun vastaista

Tämä voi olla joillekin ihmisille turhan rankka pala ajateltavaksi, mutta kenellä tahansa saattaa tukiverkko pettää. Kuka tahansa saattaa sairastua missä elämäntilanteessa tahansa, mihin tahansa. Kenen tahansa rakas voi muuttua väkivaltaiseksi. Se ei ole kiinni mistään muusta kuin sattumasta, oikeinkin valitsemalla tulos voi olla "väärä". Se on epäreilua, se voi kiukuttaa ja sitä voi olla vaikea käsittää, mutta siitä pitää voida puhua avoimesti. Kukaan ei ole turvassa, vaikka elämänsä valinnat olisi tehnyt juuri nappiin. Tilanteet elää ja jokaisella on oikeus perheeseen.

Juuri tästä syystä mä olen kertonut meidän elämästä lehtijutussa ja välillä blogissakin. En siksi, että ihmiset osaisivat pelätä pahinta vaan että uskaltaisivat hakea apua ajoissa. Tosin sekään ei välttämättä vie tilannetta paljoa eteenpäin, liian paljon kuulee ettei neuvolassakaan osattu sanoa kuin että tietyt olotilat ovat normaaleja synnytyksen jälkeen. Ja kuten tästäkin kommenttiboksin juttelusta huomaa, jotkut ihmiset ovat edelleen immuuneja saamaan raskaudenjälkeistä masennusta ja varmaan muitakin elämään negatiivisesti vaikuttavia väsymystiloja. Onnea siis heille, mutta me tavalliset kuolevaiset voimme ihan rauhassa kertoa kokemuksiamme ja ehkä pelastaa jonkin äidin pahimmalta ojanpohjalta avoimuudellamme.

:D :D Vauvaihkutusta väliin ja sitten vakavempiin aiheisiin ;)

No Suvi, enpä voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi. En itsekään valitsemalla valinnut sairastuvani ja olevani heikko, onneksi saimme apua ja enää en ole samassa tilanteessa. Tosin jos tilanne olisi jatkunut samana, luultavasti en olisi edes olemassa. Että hieno juttu ainakin lapseni kannalta, että se meni näin.

Enpä tiedä siitä avun saamisesta, mulle tuli ensin mieleen että olisin lähtenyt itse sinne lapsenvahdiksi. Pitääkin ottaa asiasta selvää, sillä jos ei apua ole saatu, mä ainakin pärjään useamman muksun kanssa vaikka puoli päivää, niin saisi äiti käydä vaikka yksin elokuvissa.

Taitaa olla ihan persoonakysymys miten maailmaa katsoo ja miten suhtautuu muihin ihmisiin.

Ole hyvä:)

Rohkea ja hieno kirjoitus! Ensikotien tilanne taitaa olla vaakalaudalla, niidenkin rahoista säästetään kunnissa. :(

Julkinen rahoitus on sellainen arvoituksellinen suo, että ei voi kuin huokailla. Ymmärrän, että on ehkä vaikeaa määritellä, että kuka on niin väsynyt ja yksin, että voitaisi antaa vaikkapa pari tuntia apua viikossa, mutta kun niiden muutamien tuntien kustannus on aivan eri luokkaa huostaanoton tai muiden isompien ratkaisujen rinnalla, niin ei mene jakeluun, että miksi ennaltaehkäisyyn ei riitä varoja. Hoidetaan vain kriisejä. Tuntuu, että joka vuosi jokaisessa kunnassa sosiaali- ja terveyspuolen budjetti ylittyy roimasti erilaisten yllättävien kulujen vuoksi. Löytyisikö jostain viisautta ja rahaa panostaa ennaltaehkäisyyn?

Vaikka juttu veti vakavaksi, oli kuvat tosi ihania. Olen seuraillut blogiasi ehkä puolisen vuotta, ja hauskaa miten poika on jo noissa kuvissa ihan itsensä näköinen. <3 Tarkoitan siis että mieletön yhdennäköisyys tuoreempien kuvien kanssa, enhän teitä _oikeasti_ tunne. :)

Hei tsemppiä uuteen työläisen arkeen, jännää!!!

Aika mielenkiintoista rinnastaa yh-äiti, alkoholisti ja narkkari. Vaikkei sillä tarkoittaisikaan "mitään", kertoo se kuitenkin jostain. Yhteiskunnan elättejä on paljon muitakin, miksi siis juuri nämä?

On kauhean masentava ja kylmäävä ajatusmalli, että yksin pärjääminen, hammasta pureminen ja venyminen venymisen jälkeenkin olisi jotenkin hienoa ja tavoiteltavaa. Jotain typerää suo kuokka ja Jussi -perinnettä se kai on, mutta en ole ollenkaan varma siitä, ovatko kaikki perinteet säilyttämisen arvoisia.

Ja ennen kuin kukaan pääsee määkimään perseenpyyhkimisestä ja pullamössöilystä niin kyllä, asioista olisi hyvä ottaa selvää ennen lisääntymistä jotta olisi edes marginaalisesti kartalla. Kaikkeen varautuminen on kuitenkin mahdotonta, eikä kukaan voi ennustaa täydellä varmuudella, minkälaisen suunnan elämä vauvan syntymän jälkeen saa. Hei haloo, kuinka moni selvittää perusteellisesti esim. vaikeasti vammaisen lapsen vanhemman etuviidakon ennen lapsen syntymää? Eikä tarvita edes sitä, riittää lapsi, joka nukkuu vartin pätkissä pari ensimmäistä vuotta. Kuriositeettina mainittakoon, että unideprivaatio on yksi kidutuksen muoto, ja unen puute voi laukaista psykoosin.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on niin pelottavaa ja vastenmielistä siinä, että joku toinen hakee ja saa apua? Sekö, että joku muu tosiaan saa sitä apua? Miten se on teiltä pois?

(Tuo ylläoleva kikkeliskokkelis oli muuten minun kommenttini, pädi sekoili jotain.)

Jos edes osalla ihmisistä ei olisi "suokuokkajussi" asennetta niin kylläpä olisi lastenkodeissa/sijoituskodeissakin enemmän tunkua.
Rinnastan yh:t, alkoholistit ja narkkarit sen takia, että valitettavasti olen joutunut kahden viime mainitun ryhmänkin kanssa elämään ( toinen jopa oma valintani:O)ja kaupungissa asuessani ne ryhmät (kaikki kolme)olivat suurin asiakaskunta työssäni ja ne ketkä "eniten hankkivat"
Missään nimessä en aliarvioi avunsaajia, mutta miksi esim. yh ei saa pärjätä ja olla kunnioitettu sen takia, että homma hoituu ja on onnellinen?
Pitääkö heti olla muiden silmissä olevinaan joku superihminen jos ei lannistu?
Itse haaveilin pienestä asti omista lapsista ja olin sillon yh aikana valmis venymään ja hammasta puremaan lasten takia ihan mihin vaan niinkun nytkin vaikka onnellinen avioliitto ja kahdeksan lasta, joista ne kolme ensimmäistä jo aikuisia.
Miksi näistä asioista ei koskaan saa olla eri mieltä?
Onko helpompi aina vaan olla samaa mieltä?
Missä ne myötäeläjät on sillon kun toinen onnistuu jossain? Onko sananlasku "kell onni on sen kätkeköön" kuitenkin se suomalaisten hyve, helpompi arvostaa kun käy/on ihan pohjalla tai jollain asiat huonommin kun esim. itsellä:)



Ja Elsa, mikä kirjasto??? Mun kastenimi on Annu, minäkin olen blogeissa törmännyt muutamaan muuhunkin Annuun, Jenniin, Sariin ja...:)

Totta ihmeessä saa ja pitää olla onnellinen ja ylpeä, jos on selvinnyt vaikeista tilanteista voittajana! Väärillä teillä ollaan minusta silloin, jos aletaan vaatia samaa jaksamista muiltakin perusteella koska-minäkin-jaksoin.

Kyllä, keskustelua tarvitaan, rakentavaa sellaista, missä ei eriävien mielipiteiden kirjoittajia heti teilattaisi, epäiltäisi, tarkistettaisi ip-osoitteita ym.. Minä saatan olla liiankin realisti näissä asioissa, toki toivon että jokainen saa ajoissa apua, mutta ihmettä ja vaaleanpunaisia hattaroita tässä maailmassa nyt vain on niin älyttömän turha jäädä odottamaan. Kellään ei ole kristallipalloa, ei ole yhtä oikeaa vastausta eikä ratkaisua.

Kiitos tekstistä, joka on itselleni varsin ajankohtainen, sillä totaaliyhäriys lähestyy viikko viikolta. Tässä vaiheessa on tosiaan hyvin vaikea tietää, miten kaikki tulee sujumaan. Useimmiten *kuvittelen* onnellista vauvantuoksuista arkea, mutta mitäs jos todellisuus onkin jotain ihan muuta? Pelottava ajatus :/

Vakavasta aiheesta hyvä kirjoitus! Minulla itselläni on kokemusta myös vauva-ajan loppuun palamisesta... ja kauheaa kyllä,tämä olu mahdollista vaikka mulla on ydinperhe ja mummo auttamassa ja ystäviä yms. Ja en tosiaan voinut asiaan itse vaikuttaa. Mitäköhän olisi tapahtunut jos olisin vielä päälle ollut yh? Pelottaa ajatellakin. Eli mun mielestä on todella typerää höpistä mitään et oma valinta tai tukiverkkojen pitäisi olla kunnossa, huhhuh. Meillä ensin vauva osoittautui allergikkoreflulsikoksi ja minä tipuin syömään 7 ruoka-ainetta jotta lapsi pysyisi edes elossa. Vauva oli siis alle 3 viikkoinen. Oksennusta tuli paria hetkeä lukuunottamatta 24h. Mun mies on adhd joka menee paniikkitilanteissa oikein kunnon adhd moodiin ja ryntää edim talosta ulos, menee lukkoon, söheltää ja säheltää jne. Sen tiesn jo esikoisen ajalta ettei miehestä tule olemaan apua vauvan hoidossa. Mutta kun sitä kuvitteli saavansa kohtuu helpon vauva n kuten esikoinenkin oli. Ja olisihan mulla mummo apuna. Paitsi ettei ollut kun mummo murdi lonkan ja se leikattiin jne. Ja sittem sairastuin itse kun vauva oli 3kk. Aluksi todella isoon reaktiiviseen artriittiin. Yks aamu vaan olin jäykistynyt. Ykskään nivel ei liikkunut. Vauva oli yhtä aikaa edelleen kiinni mu tissimaidossa. Kaikki muu kuon tiukasti todella tiukasti imetetty äm ei mennyt läpi. Jne. Sit tuli muutakin kuraa ja paskaa ja lisää ja lisää sairastumisia!! Jos olisin nämå kaikki ja oman 24h päälle vuoden päivystämisen tiennyt niin en tiedä... mutta kun ei sitä elämää voi tietää ennalta. Hyvä niille jotka voi sanoa, että näin ja näin pitäis lasten hankinnan mennä. Kiva, että maailmassa on vielä ihmisiä jotka ei tiedä miltä tuntuu kun on oikeasti hätä, tarve avulle. Ihanaa, että on Ensikotien kaltaisia paikkoja. Toivotaan, että perheisiin tajuttaisiin panostaa. On ne sitten yh tai ydin. Avun pitäisi ulottua niihon saakka jotka sitä todella tarvitsevat.

Hyvä, että uskallat antaa kipeille asioille äänen ja kasvotkin. Mutta eihän sen tosiaan pitäisi mennä niin, että on tehtävä itsestään lastensuojeluilmoitus ennen kuin saa apua.

Saa nähdä, miten paljon sosiaalipuolelta vaaditaan säästöjä ensi vuoden budjettiin, varhaiskasvatuksen puoleltahan ollaan leikkaamassa aika rajusti. Ja saa nähdä, millainen lasku niistä säästöistä tulee maksettavaksi myöhemmin, ihan euroissa, puhumattakaan ihmisten pahoinvoinnista.

Tässä on nyt keskusteltu suurimmaksi osaksi kriisejä ennaltaehkäisevästä perhetyöstä, jonka sä juuri tos vertasit paskaan, joka ei oo tullut vielä perseestä. Että mieti nyt hetki. Sillä ei ole mitään tekemistä vaaleanpunaisten hattaroiden kanssa, etteivät ihmiset saa tarvitsemaansa apua vasta kun kyseessä on ihmishenkien menetyksen pelko. Siinä vaiheessa yhteiskunta yleensä ottaa ainakin hetken tosissaan.

Säästöt on kyllä totta ja nyt säästetään niin väärästä paikasta kuin vain voi. Valitettavasti.

Otas yhteyttä pienperheyhdistykseen ja totaaliyhäriyhdistykseen. Sieltä saa ainakin vertaistuellista apua ja paljon varmasti hyviä neuvoja jaksamiseen :) En kuulu näihin yhdistyksiin, mutta viimeksi tänään puhuin yhden pienperheaktiivin kanssa ja kehotti lämpimästi kaikki tervetulleiksi.

Vaikka asiasta puhuisin ihan ilman tunteita ja empatiaa, niin silti mun järkeen ei käy tuo, että ennaltaehkäisevään mihinkään ei löydy halua panostaa: Homekouluja, -päiväkoteja, -sairaaloita, -työpaikkoja ja -koteja ei kunnosteta vaan maksetaan työpoissaoloja ja astmalääkkeitä ynnä muuita vuosi vuodelta, jatkuvasti. Lapsista säästetään aivan joka kulmassa, ajattelematta miten laajat vaikutukset on - tai. kuntalisää leikkaamalla jo saman tien moninkertaisina päiväkotimaksuina. Ihmiset ja asiat ajetaan siellä ja täällä ihan viimeiseen hätään ja tappiin asti, ja korjataan sitten tajuttomasti suuremmilla summilla jälkiä vasta kun on "aivan pakko" - aivan kun se ei olisi inhimillisistä syistä ollut jo aikaisemminkin! Kaikki tietää ihan jokaisella arjen tasolla, että kakka on parempi tehdä pönttöön, kun pestä housuista jos tällä kakkametaforalla täällä keskustelussa painellaan. MÄENTAJUUMÄENTAJUUMÄENTAJUUU!

Rohkea, vahva, SELVIYTYJÄ. Sitä sinä olet :) Olen lukenut blogiasi raskausajastasi lähtien ja on hieno nähdä, että asiat järjestyivät teidän kohdalla parhain päin. Kaiken hyvän on teidän perhe ihan varmasti ansainnut, ja täysin ulkopuolisena ihmisenä en voi olla mitään muuta kuin vilpittömän iloinen siitä.

Hieno ja rohkea kirjoitus tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta!
Leimautumisen pelkoa ja avun pyytämisen kynnystä pitäisi tosiaan madaltaa.Tämä on yksi todella hyvä keino siihen, jakaa kokemuksiaan rohkeasti ja näyttää, ettei apua tarvitsevat ole vain jotain niitä epämääräisiä muita tuolla jossain yhteiskunnan laitamilla, vaan sinä ja minä, eli kaikenlaisia ihan tavallisia ihmisiä. Kiitos tästä! <3

Ihan mahtava teksti!!

Täällä toinen, joka tajusi vasta syvimmän suon jälkeen sanoa, että nyt ei kyllä jaksa enää yhtään.

Onneksi meistä äiti-ihmisistä tehtiin aika sitkeitä tapauksia. Ollaanpa sitten yh- tai yhteishuoltajuusmutseja.

Musta ei ikinä olisi yksinhuoltajaksi. Arvostan sua, arvostan teitä. Ihana että jaat tälläistä hyvin henkilökohtaista ja ehkä vaiettuakin puolta äitiydestä. Kiitos. Antaa perspektiiviä. <3

Ja sorry kirjoitusvirheet.. uudella puhelimella kun koitin tuota näpytellä niin tulos ei ole ihan niin hienostunut :D

Kiitos hyvästä ja aidosta blogitekstistä. Itsekin täytyy nyt kommentoida tuohon turvaverkkoasiaan että todellakin se voi hajota silmänräpäyksessä. Itse olen naimisissa ja useamman lapsen äiti ( nuorin vauva) mutta tukiverkko onkin juurikin sitten siinä. Tärkeä isovanhempi sairastui vakavasti. Pelkäsin baby bluesia tämän vauvan kanssa juuri tuon takia, mutta onneksi se ei iskenyt. Mutta tosiaan, elämä yllättää kun vähiten odottaa ja sitä ei voi suunnitella.

Hei. On tosi hienoa, että moni pärjää vaikeissa olosuhteissa, ja tuntee onnistumisen tunteita ja hyvää mieltä elämässään. Harvoin yksilö etenkään tällaisissa haastavissa tilanteissa osaa asettua ikäänkuin oman itsensä ulkopuolelle ja ajatella asiaa yhteiskunnalliselta kannalta. Näiden yksittäisten "sankaritarinoiden" kuuleminen ja vahvistaminen tulee usein esiin, kun keskustellaan yhteiskunnan tuen tarpeesta (kaikki varmaan muistaa esim. yle2 syrjäytymisillan). Tällaisen ajattelun ongelmana vaan on se, etteivät kaikki ihmiset lähtökohtaisesti omaa samoja "sankarivoimia" ja sattuvat syntymään ja elämään hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Tätä voi olla niiden vaikea käsittää, jotka ovat onnistuneet taistelemaan tiensä yksin läpi vaikeiden aikojen (varsinkaan, jos eivät koe saavansa siitä "yhteiskunnan kiitosta" eli tuntevat epäoikeudenmukaisuutta muiden saamasta tuesta). Tosi hienoa, että olette selvinneet, mutta vähän empatiaa hei! Tosiasiassa toisten kokemien ongelmien vakavuutta on mahdoton arvioida. Siinä missä toinen porskuttaa parin tunnin unilla, toinen uupuu totaalisesti ja menettää kaiken arjen toimintakyvyn. On melko näköalatonta tulla tässä tilanteessa sanomaan, että hei tsemppaa vähän, kyllähän mäkin pärjäsin. Ja näihin "itse olet lapsen hankkinut, itse tulee se hoitaakin" -kommentteihin: entä jos äiti sairastuu? Entä jos lapsi on kehitysvammainen? Jne. On melko vaikea lähteä arvioimaan rajoja sille, kuka on tukensa "ansainnut". Meitä on Suomessakin se reilut 5 miljoonaa, kaikki kai ymmärrämme että jokaisen elämä on ainutkertainen ja erilainen. Ollaan armollisia itsellemme -ja toisillemme! Ja Elsalle kiitos vaikean mutta supertärkeän aiheen esiinnostamisesta!

Tähän jo farssilta muistuttavaan keskusteluun viimeinen kannanottoni.
Ei jokainen joka pärjää omillaan ole "sankaritarinan päätähti". Kyllä meillä kaikilla on luurankoja kaapissa miksi käyttäydymme eri tilanteissa eri lailla.
Mä olen erittäin huolehtiva, empaattinen ja helposti toisten asioita sureva ihminen, kirjoitukseni on mielestäsi ehkä "sankaritarina" ; olet käsittänyt väärin se on mun elämä:) Näissä asioissa on vaan erilaisia tarinoita toiset tarvitsevat apua selvitäkseen ja toiset ei.
Raskaus ja lapset vaan ovat olleet elämässäni AINA se voimavara joka on kantanut eteenpäin vaikka olisin voinut vaipua siihen syvään jaksamattomuuteen,
ehkä oma lapsuuteni on antanut voimia siihen, että omieni kanssa jaksoin yksin vaikka ei olisi tarvinnut. Kiitoksena siitä, mulla on kolme ihanaa tasapainoista aikuista kera viiden nuoremman sisaruksen kanssa. Mulla on hyvä elämä♥ ja päivääkään en vaihtaisi yh ajoistanikaan pois. Me selvittiin; ollaan elossa, en kehu ja pyytele sitä anteeksi. Joka aamu se aurinko nousee kuitenkin.

Kiitos rehellisyydestäsi! Erinomainen kirjoitus! Eka vuosi, osallistuvan miehenkin tuella, oli todella rankka. Kyllä se yllätyksenä tuli ja apua olisi monta kertaa tarvittu. Huhhuh!

En huomannut, että kukaan olisi vielä kommenteissa tuonut esiin Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekummeja! Ainakin pääkaupunkiseudulla MLL:lla on tätä kummitoimintaa. http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/perhekummitoiminta/

En ihan kaikkia kommentteja lukenut, mutta olen aikaisemminkin huommannut sen, että yh on se, joka ei ole älynnyt ehkäisyä käyttää... Eläkää kommentoijat vähän elämää ensin... yh on myös esimerkiksi isi tai äiti, jonka lasten toinen vanhempi on kuollut. Enpä tajunnut ottaa sitä huomioon, että voi sattua tapaturma, joka muuttaa koko elämän, enkä tajunnut etukäteen sitäkään, että voin sairastua itse, elämä ei mene suunnitelman mukaan kovinkaan usein ja se, että apua saisi ajoissa, säästää myös kaikkien verorahoja aika rutkasti. Olen todella kiitollinen, että olen saanut apua ja olen jälleen itsekin niitä verorahoja kartuttamassa. Elämää kannattaisi katsoa välillä toisen ihmisen näkökulmasta, mikäli osaa...

Hienoa että uskallat kirjoittaa tilanteestanne ! Uskomattoman rohkeata! En aiempia kirjoituksiasi ole vielä lukenut, mutta varmasti sen teen :)
Pääsin aika pitkälle noiden kommenttien lukemisessa, mutta sitten tuli nukkumatti minullekin pienen tuhistessa vieressä.
Tiettyjen kommentoiien kirjoitus sävystä tuli tunne että ompa siellä eräät syntyneet kultalusikka suussa ja eletään niin kaavojen mukaan ettei mikään heidän elämässä voi mennä vikaan. Mielikuva tuli ettei varmasti olla oikeata yh/totaaliyh elämää edes vietetty ainakaan ilman tukiverkostoa.
Itse olen yh ja toisesta totaaliyh. Näin elämämme on mennyt jo 14v. Ulkopuolista apua ei meillä ole ollut päiväkodin lisäksi, mutta nähnyt olen ympäristössä paljon sellaisia jotka tukea ovat tarvinneet. Ja peukut heille siitä että ovat sitä uskaltaneet hakea ja saaneet taistelun jälkeen.
Kenestäkään ei voi huonompaa ihmistä tehdä sillä onko saanut tukea vai ei. Me jokainen varmasti omat vero euromme olemme maksaneet ja maksamme.
Tuo yhdistäminen alkoholistiin ja narkkariin oli todella loukkaava!! Toivon suorastaan että tämän henkilön kanssa asiasta voisi jopa keskustella. Muka ammattissaan tms muussa nähnyt, miten sitten menikään.
Väitän jopa että yh/totaali pitää lapsistaan parempaa huolta kuin riitaisassa ydinperheessä kituuttavat vanhemmat !

Hei tsemppiä meille kaikille kastiin katsomatta !!

Hei, hyvä kirjoitus ja kiitos siitä, mielenkiinnolla alan seuraamaan blogiasi. Itse olen ollut reilun vuoden verran totaaliyksinhuoltaja, kun mieheni kuoli syöpään. Vähän aikaa sitten tein itsestämme lastensuojeluilmoituksen saadaksemme apua. Yksi keskustelu lastensuojelussa ollut ja vaikuttaa että tosiaan apua saadaan. Kuulemma ihan heittämällä kriteerit täyttyy. Tottakai yhteiskunnan tulee auttaa yllättävissä tilanteissa, tuskin kukaan kovin heppoisin perustein esim. lastensuojeluilmoitusta itsestään tekee. Koska tahansa mikä tahansa asia voi muuttua.

Moikka! Todella hyvä ja rohkea kirjoitus :) Mä olen yksinhuoltajana tasan kerran pyytänyt apua lastenhoitoon - silloin kun äitini teki itsemurhan. Enkä pyytänyt kuin kriittisimpään aikaan muutaman tunnin viikossa jonkun käymään ulkoilemassa lasten kanssa. En saanut apua. Vähän vajaa vuosi tapahtuneen jälkeen tyttäreni alkoi oireilemaan voimakkaasti ja päästiin perheneuvolaan. Siellä kerroin tilanteesta niin kerrottiin, että ainoa akuutti apu olisi ollut kiireellinen huostaanotto. Tuntui todella kurjalta vaihtoehdolta tuollaisen tapahtuman jälkeen kuulla tuollaisesta ja ettei kaupungeilla oikeasti ole tarjolla (yksinhuoltajille) mitään akuuttia apua..

Voi, mun ei pitänyt enää kommentoida:) Minä olin se vertailija, jos haluat mielelläni keskustelen kanssasi kunhan ensin luet kaikki kirjoittamani kommentit huolella:) Sulta jäi jotain huomaamatta:) T. EX KOLMEN LAPSEN TOTAALIYH
ps.olisin voinut laittaa sulle viestiä, mutta oletkin ANONYYMI???
Näin tärkeissä mielipiteissä olisi hyvä kun kirjoituksen takana olisi omien sanojensa takana seisova EI anonyymi:)

Hei Annu !

Kuten kerroin omassa kommentissani, en tosiaan ole kerinnyt kaikkia kommentteja lukemaan. Sinun kommenttisi tuolta pompsahti silmille.
Linkin löysin tähän blogiin fb sivulta, sillä olen anonyyminä, mutten mikään feikki ja todellakin omien sanojeni takana seisova.
Lueskelen tänään loput vielä ja voidaan vaihtaa ajatuksia jos kerrot kuinka sinuun yhteyden saa.

NO johan on taas kommentteja yllä :D Kiitos kirjoituksesta, minusta näistä pitää puhua-mutta siihen voi joku valopäälauma tulla sitten laukomaan elämän viisauksia ja se turhaan latistaa asiaa.
Itse teen vapaaehtoistyötä ensi- ja turvakodin puolella :)

Hieno ja rohkea kirjoitus! Itse olen lastensuojelun sossu ja voin viranomaisen näkökulmasta allekirjoittaa, että ikävä kyllä tilanne on juurikin noin vaikea. Myös työntekijänä riipii nähdä perheiden haasteet kun joutuu tarjoamaan eioota. Ikävä kyllä tuntuu, että politiikot jotka tekevät päätökset resursseista ovat ihmisiä joilla ei ole käytännön kokemusta mitä on olla uupunut vanhempi vailla tukiverkostoa. Mutta toivottavasti ihmiset ei silti luopuisi toivosta vaan ottaisi yhteyttä auttaviin tahoihin. Tää sun kirjotus oli varmasti hyvä rohkaisu monelle vanhemmalle!
ps. Joskus itse myös kuunnellut huvittuneena kun täysin terveen ja hyvinnukkuvan lapsen äiti valittaa olevansa yh, kun mies on yhden yön työmatkalla. No jokaisella tietysti oman kokoisensa murheet..

Siteeraan tuoretta artikkelia Helsingin Sanomissa: "Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje. Se pahenee nopeasti kaikilla aloilla".

Kiitos kirjoituksesta. Toivon yhtälailla, että tämä Hesarissa ollut nainen olisi saanut apua, itsensä ja lastensa vuoksi. Minulla on kaikki hyvin, vaikka yksinhuoltajana ymmärrän hyvin sen, kuinka nopeasti tilanteet voisivat muuttua ongelmallisiksi. Kyllä mä toivoisin tähän yhteiskuntaan välittävää asennetta, naapuriapua ja ymmärrystä enemmän. Ja kaikki me olemme verorahoja makselleet, että miksei voitaisi tukea eniten tarvitsevia takaisin jaloilleen... Sitten tulee taas heidän vuoronsa auttaa. :)

Hei!

Tämä kirjoitus on jäänyt kummittelemaan, koska pahoitin puolestasi mieleni joistakin yllä sanotuista kommenteista yhteiskunnan varoihin liittyen. Mielestäni yhteiskunnan varoja on käytetty tismalleen oikein silloin, kun olet ollut ensikodissa lapsesi kanssa. Koko paikan pointtihan on saada äidit jaloilleen. Ja sinä jos kuka olet elävä esimerkki siitä että apu kannatti, koska nyt koet elämäsi mielekkääksi, hoidat lapsen ja työt (ja näin ollen tienaat niitä verovaroja meille muille). Juuri näin tämän homman pitää toimia!

Toki toivoisin, että apua olisi saatavilla enemmänkin ja nopeammin eikä silloin kun äidillä on jo veitsi valmiina kurkulla. Mutta tuo ensikotikokemuksesi todistaa, että kun asioihin puututaan (ajoissa?), siitä on hyötyä meille kaikille! Ei elämä ole paremmuuskilpailu siitä, kuka selviää rankoista tilanteista parhaiten.

Hei! Tiesinkin että monet pahoittivat mielensä noista viesteistä ja siksi jätin keskustelun itsekin vähemmälle, etten provosoisi lisää kommentteja joiden ajatusmaailma on myös itselleni täysin vieras. Meillä on yhteiskunta juuri ihmisiä varten ja jos ihminen tarvii apua, on musta suorastaan kuvottavaa sanoa että ku mä pärjäsin, sunkin pitää. Ihmiset ovat täysin erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa, ei ole kahta samanlaista tilannetta. Ja koska mä itse olen nyt jo kovasti työssä kiinni, maksan veroni jne, ei mulla ole ollenkaan vaikeaa ajatella et ne mun verorahat käytetään apua tarvitsevien hyväksi, oli ne sitten äitejä, lapsia, vanhuksia, addiktoituneita johonkin asiaan tai muuten vain sairaita tai yksinäisiä. Tai jotain muuta.

Minä aina ajattelin, että meidän perheen tilanne on täydellinen. Juuri ostettu unelmien talo, mies töissä, minä määräaikaisen työsuhteen päätyttyä hoitamassa onnellisena alle vuoden vanhaa lasta kotona. Kaikki hyvin. Näen ympärillä yksinhuoltajia ja ihmettelen miten ihmeessä he voivat pärjätä. Pienen lapsen kanssa on rankkaa, vaikka illat onkin toinen aikuinen jakamassa vastuun.

Ja hups. Yks kaks yllättäen kaksi virkapukuista poliiisia kävelee oven taakse, koputtaa, tulee sisään. "Valitettavasti meillä on tuotavana suru-uutinen - avomiehesi on kuollut tänään.....". Maailmaa romahtaa. Jään yksin alle vuoden vanhan kanssa täysin yllättäen. ilman työtä, ilman varoitusta, raskaana... olen yksinhuoltaja, joka ei vie lapsia isille joka toinen viikonloppu.

Tästä lähti liikkeelle tarina, joka on ihan liian rankka edes kuvitella. Silmän ympärykseni ovat kuin turpaan saaneella kapakkaruusulla. Mustat. Ei ihme, jos minut, lähes absolutisti, rinnastetaan vielä narkkariin ja mikäs se toinen rinnastus oli. Ei hoitoapua. Ei sosiaalitukia. Ei voimia. Tähään päivään en ole käyttänyt yhtään normi hyvinvoivaa perhettä enempää yhteiskunnan verorahoja. En ole saanut ylemmästä korkeakoulututkinnosta huolimatta edes opintotukia. Tein töitä opiskeluajan.

Nyt mietin, että kuinka kauan menee, että romahdan enkä jaksa enää. Tervetuloa korjaava apu. Tuleekohan sekään ajoissa..

Hei Anna

Otan osaa suruusi, silloin kun kaikki lysähtää ja murtuu pitäisi ihmisen tässä yhteiskunnassa olla vahva ja taistella avun saamiseksi. Aikamoinen yhtälö. Ja jos et näytä "avuntarvitsijalta" saat taistella kahta kovemmin, mutta lapsen/lapsien takia se kannattaa.

Mun ensimmäinen ja ainoa neuvo on soittaa suoraa lastensuojeluun, sillä lasten suojelu on tehty lasten suojelemiseksi juuri tämän kaltaisissa kriiseissä. Huostaanotto on niin ääriesimerkki että sellaista on turha pelätä, mutta sitä kautta voi saada sosiaalityöntekijän joka alkaa yhdessä ratkomaan tilannetta joka varmasti on täysin solmussa ja tuntuu ettei se edes aukea. Jos ei ole tarvinnut yhteiskunnan tukea ennen, on se viidakko varmasti vaikea yksin hahmottaa mutta tunnelin päässä on valoa. Sitten kun on ryöminyt pahimman mustan ajan yli, kaikki helpottuu. Mutta taistelutahtoa se vaatii, surun keskelläkin :(

Mä myös kärsin univelasta, kun 1v lapsi herää 5x yössä. Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta en halunnutm tehdä aborttia. Kai mä olen itse tähän syyllinen.