Tapanani on lainailla kirjoja aika hövelisti eteenpäin ja varsinkin äitiysteeman opukset ovat kiertäneet kaveripiirissäni vilkkaasti. Vähän aikaa sitten lainasin Uhmakirjan arvostelukappaletta eteenpäin naapuriin 2-vuotiaan äidille, mutta tulin tällä viikolla katumapäälle. Toiveajatteluni uhman ohimenemisestä huomaamatta oli turhaa, uhma tuli ja tuntuu että se tuli yhdessä yössä.
Olen kotioloissa suhteellisen rento tapaus, joka kaveripiirissä on tunnettu nimimerkillä Huvikumpumutsi. Sallin varmasti paljon keskivertoäitiä enemmän juttuja ja optimistisesti ajattelin, että jos keittiön pöydällä munasillaan istuminenkin on sallittu, en joutuisi taistelemaan paljoa uhmaiän kanssa. Vaan kyllä lapsi tuntuu keksivän ne kriisinsä sallivassakin ympäristössä. Ei-sanan käyttöä vaan EI voi vältellä meilläkään.
Tällä viikolla meillä on raivottu milloin mistäkin: siitä että ei saa mennä alasti parvekkeelle, ei saa työntää sormea pistorasiaan, ei saa katsoa 10 jaksoa muumeja, ei saa pissata matolle ja kun mustikkakeittokin loppui tuli hermoromahdus. Kun äiti ei auta junaleikissä se on väärin, mutta jos äiti koskee junaan, se vasta väärin onkin. Selällään maataan pää punaisena huutaen milloin mistäkin, useimmiten allekirjoittaneella ei ole hajuakaan mistä kenkä puristaa. Tai mistä se ei purista. Kriisit ovat niin todellisia, että pitää purra hammasta ettei nauraisi (tai purskahtaisi itkuun) päin naamaa, sillä en missään nimessä halua vähätellä lapsen tunteita.
Uhmaiässä (tai onko se nykyään tahtoikä vai mikä?) on kuitenkin se jännä piirre, että vaikka huutoa ja metakkaa nyt piisaa ja välillä draaman katharsista saa odottaa pitkäänkin, ei syyllisyys vaivaa pätkääkään. Vauvavuoden aikana jokainen itku sai pienen mitä mä teen väärin-olon aikaiseksi, nyt on sellainen perstuntuma että huutoa mahtuu maailmaan. En minä sitä sano, etteikö se ottaisi päähän välillä lujaakin, että kämppis käyttäytyy kuin meikäläinen pahimmillaan raskaana. Mutta luotto omiin kykyihin on kasvanut selkeästi vuodessa, kun enää en ajattele itkun johtuvan siitä, että olen niin amatööri lastenhoidossa. Vaan se johtuu siitä, et oon niin hyvä, et mulle uskaltaakin huutaa ja purkaa sen kiukun. Ei näitä raivareita nimittäin ihan jokaiselle jaetakaan, se on harvat ja valitut jotka ovat luottamuksen arvoisia :)
Uhmakirjan takaisin saatuani on todettava, että kyllä noista alan opuksista apua on. Sellainen pieni kirjallinen taputus olkapäälle ettei ole ainoa samassa tilanteessa, tekee hyvää varsinkin kahdestaan lapsen kanssa asuvalle. Tällaisia taputuksia sietäisi saada useamminkin, myös muihin aihepiireihin liittyen eli pakko lukea enemmän. Se kannattaa aina.
16 kommenttia
Ai uhma, siitäkö se jatkuva huutaminen johtuukin? :) Meillä on kyllä ihan kaikki mahdollinen kiellettyä, taidan olla enemmän sieltä ännällä alkavasta mutsipäästä. Katselen pää kallellani kun pikkupilli juoksee ympäri asuntoa huutamassa ja niille kaikkein höpsöimmille kohtauksille nauran kyllä ihan sumeilematta. Toisinaan se järjetön huuto loppuu siihen kun ä & i nauravat kippurassa lattialla ja pilli yhtyy hetken murjotuksen päästä hekotukseen. Ei kai niitä kaikkia neljääkymmentä kohtausta päivässä tarvitse ottaa vakavasti? Pliis, eihän? :)
VastaaPoistaNo niitä ei voi ottaa vakavasti todellakaan, mutta en mä lapselle päin naamaa kyllä naura sen tuskaa, kun se ahdistus, kiukku ja muu on niin totta hänellä. EN halua vähätellä niitä tunteita, kun se tuntuisi itsestäkin hirveälle jos toinen nauraisi mun itkuja. Toi tunteiden hallitseminen on tossa iässä vaan vielä niin hakusessa, lähinnä kai tässä nyt opettaa pettymyksien sietämistä mutta ottaa vastaan sen tuskan mikä niistä tulee toivoen että joskus laantuu.
VastaaPoistaMutta eikö se ole osa niiden tunteiden käsittelemistä, että joskus jonkun asian voi ottaa vähän kevyemminkin? Siis kun kyse on niistä pienistä höpsöistä kilahduksista, niin kyllä mä silloin mielummin ohjaan pois siitä kiukusta lempeästi naureskellen, ainakin joskus. Nopeammin se menee ohi nauramalla kuin vellomalla. Vaikea hahmottaa miten paljon tuonikäinen vielä ymmärtää puhetta, mutta meillä onneksi vielä napaan tökkiminen toimii lähes poikkeuksetta. :)
VastaaPoistaNo itse koen sen enemmän vähättelyksi jos on paha olo ja joku nauraa sille, noin niinkuin omalta kohdaltani. Kyllä mäkin lempeästi naureskelen välillä noille kiukuille, mutta enimmäkseen yritän lohduttaa samalla kun kerron ettei joku juttu nyt toimi ja ole sallittavaa ollenkaan. Uskon ettei se tunteiden säätelykyky ainakaan kasva, jos niitä tunteita ei ota vakavasti vastaan, kun ne mulle tarjotaan niin suoraa. Mutta nopeastihan nuo kiukut muutenkin unohtuu, kun seuraava kriisi on jo kulman takana tulossa.
VastaaPoistaNiin, naureskeluhan ei sulje pois lohduttamista ja sylissä istumista. :) Mä oon tässä kans vähän ihmetellyt että missä välissä se meidän hiljainen herra Tyytyväisyys on vaihdettu tuohon alati hermostuvaan herra Vastoinkäymiseen. Jännittävää seurata ihmistaimen elämänvaiheita. Kai näillä kaikilla oikuilla on tarkoitus. :)
VastaaPoistaEi puuroa, ei maitoa, ei pois pöydästä, ei potalle, ei vaatteita, ei päiväkotiin, ei rattaita, ei riisuta, ei hei hei! Meidän aamu tänään.... ja tietenkin kova huuto päällä koko ajan ettei vaan jää huomaamatta että EI EN TAHDO!
VastaaPoistaEi ikä alkoi muutama viikko sitten ja esiintyy tällä hetkellä eniten kotona, joten julkisilla paikoilla liikkuminen sujuu vielä mukavasti ja päiväkodissa myös vielä hymyillään :)
Oi, tuo kirja on pelastanut joskus epätoivon hetkellä. Oli lohduttavaa kuulla että lasten kuuluukin huutaa ja raivota, sekä äidin olla siitä välillä raivoissaan myös.
VastaaPoistaJa sen verran voin sanoa että 3,5 vuotiaan uhma on noin kymmenkertainen verrattaessa 1,5 vuotiaaseen. En olisi luullut sen olevan mahdollista, mutta todistusaineistoa löytyy!
joo, kuulostaa täysin samalle mitä täälläkin on!
VastaaPoistalaalaalaa....vaaleanpunaista maailmaani ei hevillä rikota....laalaalaa, tää menee kukaudessa ohi...
VastaaPoistaJa tervetuloa 6-vuotiaan uhmaan... Meillä onneksi esikoisella on selvästi uhmakkain temparamentti, eli sen läpikäytyä kaksoset on olleet ihan piece of cake. Tollaista parivuotiaan huutamista on munkin helpompi kestää, sen jotenkin ymmärtää, että niillä on maailma vielä niin hakusessa, ja tietää, että tää ei tosiaan nyt ole mun syy. 6-vuotiaan skitsahtamista sen sijaan mun on vaikeampi sulattaa, sehän kuitenkin jo osaa käyttäytyä ihan järkevästikin - tai sitten se johtuu vain siitä, kun se raukka on tuollainen kokeilukappale ja itsekin taas harjoittelen uutta vaihetta.
VastaaPoistaJa sä siis otat sen esikoisen nimenomaan sunnuntaina mun kutsuille...? ;) Ei vaan tervetuloa, hyvä aloittaa harjoittelu heti!
VastaaPoistaTuttua, tuttua, *huokaus* niiiiiin tuttua.
VastaaPoistaÄidin tunneskaala menee ihan yhtälailla vuoristorataa tota 1,5-vuotiaan raivoamista katsellessa. Ensin ihmetyttää, että mistä se nyt keuhkoaa. Sitten huvittaa se sen suuttunut ilme. Sitten ärsyttää kun se TAAS kiljuu jostain. Ja varsinkin päikkäriajan tai illalla nukkumaanmenon lähestyessä, kun tyyppi on jo väsymyksestä aivan holtiton ja kaahottaa ja kompuroi, satuttaa itseään, lyö siskoaan ym. tekisi äidin mieli heittää se kiukkusäkki parvekkeelle raivoamaan ;)
Been there, done that. Meillekin rantautui tänä keväänä uhma ja juuri avauduin samaisesta asiasta blogissani. Hoh-hoijaa. Päiväkodissa herra kohta kaksivee on kuulemma itse aurinko, mutta annas kun kotona dublot eivät heti tartukaan toisiinsa.... voi sitä draamaa ja huutoa! Mutta onneksi tämä tosiaan menee ohi kuukaudessa, sen vielä jaksaa ;D.
VastaaPoistaEi huolta, se on vieraskorea. :D Skitsahtamisethan varataan nimenomaan meille luottohenkilöille.
VastaaPoistaMeidän kirppu heräs keskellä yötä viime yönä ja alkoi hysteerisenä huutamaan, että NYT ON PÄIVÄ! EI OO YÖ! NYT ON PÄIVÄ!
VastaaPoistaMitäs siihen sitten sanomaan, kun ei toinen millään usko...
Uhma taitaa olla rantautumassa meillekkin. Tänään tuo melkein 1v 7kk heittäytyi pihalla useampaan kertaan maahan selälleen ja sätki ja potki naama myttyrällä, koittaa siinä sitten pitää oman naaman peruslukemilla ja äänen rauhallisen tasaisena kun ei ole minkään valtakunnan käsitystä mistä kenkä nyt puristaa. Vaan pakkohan se on naama peruslukemilla koittaa rauhassa antaa toisen kiukutella ja itse lohduttaa minkä osaa. Minä tosin osaan ottaa tästäkin syyllisyyttä niskaani tai lähinnä en usko tekeväni oikein. Ei se koulutus tee minusta yhtään parempaa äitiä, ankaramman itselleni kylläkin..
VastaaPoistaMä oon jotenkin niin kade sun asenteesta ja itsevarmuudesta olla tuollainen iloinen Huvikumpumutsi :)
Voimia sulle sinne uhmailijan kanssa! Kyl se siitä joku päivä helpottaa, kunnes alkaa taas joku uusi "kausi" :)
Mä koitan parantaa nyt tapani ja ainaki välillä kommentoida ettei sulle nyt uudestaan kerkee ikävä tulla :) Mä oon tosiaan tääl keskittyny nyt vähän itseeni, niin ulkoiseen kuin sisäiseenkin hyvinvointiini, on ollu vähän tarvetta siihen, onneks on myös vähän jo tulostakin tullu :)
Kommenttien valvonta päällä.