Ihana <3

Kirjoitit kyllä myös minun ajatukseni - tyylimme olisi hieman erilainen mutta ponnistelut sen aikaansaamiseksi tällä hetkellä yhtä heikkoja. Kyllä täältä vielä noustaan! Ihana blogi!

Mitä minä en ymmärrä, on tuo pyrkimys olla sitä samaa vielä "mammauduttuaan", kuin oli ennen, vaikka onhan se ihan itsestäänselvä asia, että se lapsi/ne lapset muuttaa ihmistä, asiat menee ihan uuteen tärkeysjärjestykseen ja sinä aikana kun on kotona/lapset on leikki-ikäisiä, niitä viininpunaisia korkokenkiä enemmän kiinnostaa käytännöllisyys. Että on helppo rynnätä lapsen perään, kun se keksii yrittää ottaa yhteen auton kanssa.

Sitten aina silloin tällöin on viikonloppuja, kun pääsee ottaa vähän skumppaa (bissee, öriöri :D) tyttöjen kanssa (sinne viereiseen räkälään). Sitä puetaan kiva mekko, ne maailman mageimmat (ja epäkäytännöllisimmät) korkkarit, otetaan pikkuinen käsilaukku ja vedetään huulipunat lärviin. Ennen puoltayötä lähdetään jo kotiin, kun koetaan ettei ookaan niin kivaa. Ehkä vedotaan vaikka väsymykseen (kun mullahan on noi lapset...), vaikka tosi asiassa äitiytynyt ihminen kokee olevansa vaan tosi vieraassa paikassa. Se vanha biletysseura on muuttunut vähän etäiseksi, ja elääkin ihan eri maailmassa. Ne pämppää päätään täyteen eikä ymmärrä yhdeksän aikaa illalla enää mistään mitään, samaan aikaan kun äitiytynyt yrittää pitää itsensä hyvässä hapessa, jottei seuraavana päivänä olis kamalaa kankkusta,- koska kamala kankkunen muksun kanssa on totaalianaalista. Jossain vaiheessa äitiytynyt kokee olevansa yksinäinenkin, ja kaipaisi sitä lapsen antamaa "turvaa" (siis että sen lapsen puoleen voi kääntyä, kun kokee ittensä ulkopuoliseksi).
Eikä kukaan puhu kenellekään näistä asioista, koska pitäis muka olla niin kauheesti se sama entinen Lisse, joka mä olin ennen raskautta ja lasta. Mutta kun mä en ole se sama. Jotain on muuttunut, mun arvojärjestys ja elämänkatsomus on ihan hieman eri, kuin silloin ennen. Ehkä niistä viinanhuuruisista illoista, korkokengistä, punatuista huulista ja sievistä vaatteista oppii taas pitämään kun muksu hieman kasvaa, mutta just nyt ei ole niiden paikka. 2-vuotiaan kanssa on yksi lysti, onko sitä huulipunaa hiekkalaatikolla vai ei, tai kuinka laitettu se tukka on, kunhan se on käytännöllinen (hei voi ponnarikin olla siisti. tai letti. että ei sen tukan nyt ihan pystyssä tarvii olla, eikä sinne hiekkiksellekään tarvii verkkareissa lähteä).

Miespuoleisesta olioista ja tyylistä puheen ollen:
Minusta tuntuu että uppotylsästi pukeutuva mieheni on onnensa kukkuloilla päivinä joina en jaksa pukeutua ja aina kun vedän omasta mielestäni mahtavat vermeet niskaan, tämä tuijottaa silmäverisuonet hiljaksiin supistuen eikä sano mitään.
Surullista. :DD

Mä ahdistuin tässä muutama vuosi sitten, kun uudet silmälasit ja myssy päässä näytin ihan Marzi Nymanilta. Edes meikki ei auttanut... Marzi on miehenä ihan ok, mut en mä silti häneltä halunnut näyttää. :D

Mulla ei ole varmaan teinivuosien jälkeen ollut sellaista että joku julkkismies saisi huokailemaan. Mutta Samuli Putrolle teki kerran mieli mennä huokailemaan kun se oli Sävelessä samaan aikaan. Sillä on kyllä ihan mahtava tyyli joka on ihan käsikädessä sen muun habituksen kanssa. Sille teki mieli mennä tokaisemaan WAU. En mennyt. Toi mies kun asuu meillä ei olis ehkä ymmärtänyt sitä mun perimmäistä pointtia.

:)

Joo, ei se ole siitä tyylisuunnasta kiinni. Lamaantuminen on universaalia ja tyylistä riippumatonta ;)

Tää on varmaan ihan tyypistä kiinni. Esimerkiksi mä olen tyyppiä, joka on aina kiinnittänyt huomiota tyyliseikkoihin, myös siis baari-iltojen ulkopuolella. Ja se on tuonut mulle iloa, mitä nykyinen legginssielämä ei yksinkertaisesti tuo. En koe olevani viehättävimmilläni ja omimmillani tässä äitihahmossa, mihin tyyli on mennyt.

Olen samaa mieltä, että lapsi muuttaa elämää paljon ja asioita mitä ei kaipaa ei tietenkään tarvitsekaan sisällyttää elämäänsä ollakseen se sama tyyppi mitä ennen. Mutta sitten toisaalta, mulla oli ennen urheiluvaatteet mitä käytin VAIN urheillessa, miksi mulla on nyt AINA ne kauhtuneet mutsikuteet päällä? Selitys ei ole pelkästään käytännöllisyys, sillä ei mun laitetumpikaan tyyli ollut koskaan epäkäytännöllinen.

Nyt on vauvavuosi ollut ohi kohta vuoden, kyllä mä haluan tän lapsikooman loppuvan jossain vaiheessa. Se ei tarkoita kohdallani mitään lähiöbaareja ja aikaisia kotiintuloja, vaan sitä normaalia kiinnostusta omaan itseensä, mikä on loistanut aivan liian kauan poissaolollaan. Ja tyyliäkin on kiva pohtia, millainen se näin äitinä olisi omimmillaan, kun tosiaan sellaiseen äärimmäis alakulttuurivaiheeseen tuskin enää on paluuta.

:) Mulla ei kukaan koskaan huomaa mitään eroa, ellen sano et kato, oon laittautunut! Tosiaalta ei oo sitä miestäkään :D

Joo, tiedän tunteen. Mun entisessä työpaikassa lapset sanoi, et "näytät siltä tanssii tähtien kanssa tuomarilta". Ja ei, se ei ollut se nainen vaan Jorma!

Nyt musta tuntuu et näytän kasari-joulumuorilta.

Joo, siis Samulin tyyli on niin aito ja hänelle sopiva. Siinä ei ole pisaraakaan sellaista yrittämällä yritettyä juttua, mitä jossain hipstereissä on, vaan ihankuin Samuli ois syntynyt ne kuteet päällä siinä tyylissä. Mikä on sinäänsä ymmärrettävää, sillä hänen tyylinsä on ollut aika lailla sama jo ainakin sen 10 vuotta. Ja just sitä samaa juttua toivoisin omankin tyylin ilmentävän, siis sellaista niin omaa ettei se ole kiinni trendeistä (niinku nyt ees seuraisin ees sellasia) ja olisi todella oman näköinen ja aito. Ei mikään perusmama.

Mä olen vihdoin herännyt siitä koomasta! Meillä on yöunet parantuneet ja mun paino tippunut vaivihkaa uuden harrastuksen myötä. Lapset leikkii ainakin hetken kiltisti keskenään, jotta mä ennätän kampailla tukkaani peilin edessä ja mallailla koruja kaulaani. Aiemmin vetäisin päälleni niitä tuttuja mustia turvavaatteita ja superjoustavat farkut, nyt jaksan kaivella vaatekomeroa läpi, että mitäs muuta sieltä löytyykään. Onko se kevät vai mikä, mutta peilistä katsoo nykyään ihan uusi minä! En tiedä huomaako muut eroa, mutta itselleni sillä on suuri merkitys, että nyt ainakin jaksan yrittää :) Tsemppiä sinullekin minuuden metsästykseen!

Mä en ole äiti (enkä toivottavasti vielä ihan vähään aikaan tule olemaankaan), joten mammautumiseen en voi samaistua, mutta muuhun tekstiin kyllä.
Mulla on tällä hetkellä hirveästi opiskeluja ja töitä, joten tuntuu, että se ylimääräinen energia mitä niiden jälkeen jää, ei todellakaan ole pinnalla silloin kun seison vaatekaapin edessä.
Haaveilen yksinkertaisesta vaatekaapista, joka olisi täynnä luottovaatteita, jotka päällä näyttäisin aina hyvältä ja ennenkaikkea ITSELTÄNI. Jostain syystä tämä mun näkemys ei ikinä tule mukaan silloin kun olen vaatekaupoissa...

Ehkä sitten joskus.

Enhän minä nyt tarkoittanut, että asiat on sulla niin kuin mulla :D Yritin vain pointata siihen, että pitäisi ehkä ettiä itseään jostain muualta, kuin sieltä, mitä oli ennen. :) Että ihminen tuppaa muuttumaan, ja vaikka luulet (en sano että näin ON, tämä on esimerkki tietenkin) pitäväsi korkokengistä ja pikkutakeista, voi olla että entinen minäsi piti ja nykyinen ei. Nykyisellä on vain vähän epäselvää, mistä hän oikeasti pitää ja mistä ei, että ei pidä etsiä itseään sieltä mitä on joskus ehkä ollut, vaan tutustua itteensä ihan just nyt.

liipaten: torstaiaamuna klo 10 mennessä en ollut ehtinyt vielä hampaitakaan pestä, mut olin kuulustellut enkun koealueen ja putsannut kolmet paskat, joista yhdet sitteri-.

Mä ainakin tykkään sun tyylistä, että mitäs se sitten kertoo musta :D Ja tykkään myös Samuli Putrosta, se mies saa pieruleggaritkin pyörimään jaloissa!

Hei hieno kirjoitus! Mäkin kaipaan joskus sitä, että jaksaisin olla kiinnostunut ulkonäöstäni ja joku kiva asia mahtuisi päälle! Tai että olisi aikaa kokeilla jotain muitakin vaatteita kuin ne kuppaset pierulegginssit ja eka paita, jossa ei ole puuroa.

Ja ps. Samuli Putro ei tykitä mua suoneen, olenko jotenkin viallinen äiti?