Tosi rohkea kirjoitus! Tuntuu, että mitä tahansa tekee tuon nukkumisasian kanssa, niin aina tekee jonkun mielestä väärin.

Meillä nukutaan koko perhe samassa sängyssä, koska lapsi on vielä niin pieni, että yösyötöt kuuluvat asiaan (disclaimer: meillä siis). Saan itse nukuttua samassa rytmissä vauvan kanssa, joten olen aamuisin pääsäntöisesti virkeä. Lapsen isä on huonompi uninen, mutta parin ensimmäisen viikon jälkeen alkoi nukkua hyvinkin sikeästi ja nukahtamaan helpommin kuin aiemmin (johtuiskohan väsymyksestä? :D).

Tähän asti on toiminut, toivottavasti vastaisuudessakin.

Toivotaan teille parempaa onnea perhepedissä :) Se on varmasti monesta osasta kiinni miten onnistuu, mutta mulla kyllä tuli joskus 8kk ikäisestä lähtien ihan suora vitutus kun ne heräilyt ei ollut nälästä johtuvia vaan ihan tottumista ja se rinta siihen ainoa vastaus. Kyllähän siihen petiin tilan puitteissa ois mahtunut jos olisi saanut nukuttua ensimmäisen unettoman puolen vuoden jälkeen edes yhdet kokonaiset unet. Nyt on hyvä, ei syö öisin ja päivisin virkeänä kumpikin :)

Mulla aivan samankaltainen kokemus. Ensin vannoin perhepedin (minun ja tytön) nimeen, kunnes olin aivan loppu tunnin välein tapahtuviin heräilyihin ja tissittelyyn. Lempeät kirjat tai tassusysteemit eivät auttaneet vähääkään, ja selvittelin jo laitoskuvioita ja soittelin joka paikkaan. Lopulta isänsä (kokenut, aikaisempia lapsia) toteutti unikoulun jonkunlaisine huudatuksineen ja sen jälkeen koko porukka on nukkunut hyvin, heräilemättä. Mielestäni muutaman yön "huudatus" tai totuttautuminen on ok, jos sen seurauksena nukutaan paremmin ja äiti on paremmassa kunnossa. Ja kukin tavallaan näissä asioissa, niinkuin kaikissa muissakin lapsenhoitotoimenpiteissä. Ja omat mielipiteet saattavat tosiaan muuttua, perhepedin nimiin vannonut äiti saattaakin kääntää takkinsa vuoden, tai pari valvottuaan! Kirjoitin meidän unikouluista myös blogiin aikanani. Mutta onnittelut yöunista!

On muuten todella hyvä ja rehellinen huomio, että nk. vaistoon ei kannata luottaa ihan sokeasti. Harva uskaltaa sitä myöntää. Tai ehkä ennemminkin kyse on siitä, että (minun subjektiivisen käsitykseni mukaan) vaistovanhemmuudelle on vain yksi ainoa malli perhepeteineen ja kantoliinoineen. Vaikka oikeasti oma vaisto sanoisi, että nyt tarvitaan esimerkiksi unta tai että liinailusta tulee vain hiki ja selkä kipeäksi, niin se vaisto todetaan vääräksi.

Toinen vaihtoehto tuntuu taas olevan julistaa kovaan ääneen, että koko vaistovanhemmuus on ihan tuubaa ja tuhlata esim. loputtomasti aikaa puolivuotiaan unikouluttamiseen, vaikka se tuntuisi itsestä pahalta ja vaikka kaikkien kannalta voisi olla helpompaa myöntyä yhteen tai kahteen yösyöttöön ja kokeilla hommaa uudelleen kuukauden tai parin päästä.

No niin tai näin, kaikkien pitää varmaan rämpiä oman suonsa läpi tavalla tai toisella sen ensimmäisen lapsen kanssa, ennen kuin itsevarmuus ja luottamus omiin valintoihin todella löytyy. Olen tässä toisella kierroksella todennut moneen kertaan, että harmi, kun ihminen ei voi suoraan saada toista lasta. Ja kolmas se varmaan vasta helppo oliskin, mutta ihan sen takia en kyllä ajatellut enää lisääntyä... :)

Miten huojentavaa lukea joltain muulta siitä vitutuksesta, minkä väsymys ja väkkäränä koko ajan ympärillä pyörivä vilkas lapsi voi saada aikaan. Kun itku kurkussa volisee 14 kuukauden ikäiselle mini-ihmiselle, että "anna mun nyt jumalauta tehdä edes yksi asia, pliis", ei todellakaan koe mitään iloisen viirinauhavanhemmuuden loistohetkiä.

Tosi hienoa, että teillä on nyt nukkuminen helpottanut. Jos univelka vaan kerääntyy, ei lopulta millään muulla ole mitään väliä. Ei jaksa, ei näe asioita pidemmälle, ei pysty, luovuttaa, epätoivoilee.

Mellä vastaava taisto käytiin jo aikaa sitten, mutta itse nukahtaminen on aina vaikeaa. Lapsi on hyvin vilkas (jopa tarhantäti-äitini mielestä), eikä ole koskaan rauhoittunut sänkyyn tai oikeastaan mihinkään niin, että nukahtaminen vaan tapahtuisi. En tiedä, miten saisimme nukuttamisen helpommaksi. Pidän kiinni ulkoilusta, laulusta, iltarutiinista ja kerron lapselle, mitä tapahtuu, mutta siitä, että lapsi vain jäisi pinnasänkyyn makuuasentoon, ollaan vielä kilometrien päässä.

Tärkeintä kuitenkin, että yöllä saa nukkua. Kaikki muu on täysin kestettävissä.

Meillä lähdettiin molempien kanssa alusta asti siitä, että nukutaan omissa sängyissä ja on nukuttu (esikoinen nukkui itse asiassa eri huoneessakin alusta lähtien). Esikoinen oli ihan vauvana joskus sängyssä vieressä, mutta en pystynyt itse nukkumaan ollenkaan. Meillä on imetys ollut molempien kanssa tosi lyhyttä, joten luulen, että omissa sängyissä nukkuminen ja pullosyöttö on johtaneet siihen, että molemmat on nukkuneet aika varhain miltei läpi yön heräämättä. Nyt kolmevuotiaalla on välillä kausia, että haluaa nukkua vanhempien välissä ja onkin sitten nukkunut. Täällä on siis varmaan joidenkin mielestä julma äiti joka on pakottanut lapset heti eroon itsestään ;) ..mutta meillä ei oo ollu koskaan mitään ongelmia nukkumisen/nukahtamisen ym. suhteen. Kaipa nää sitten aikuisena terapiassa saa purettua tämän(kin) lapsuuden trauman ;D

Ihanaa, että teillä vihdoin nukutaan! :)

En tiedä mitä itsekään olisin tehnyt, ellei minulle olisi muiden toimesta sanottu, että nyt on kaikkien nukuttava. Juurikin siinä 8kk tienoilla aloin olla niin poikki, etten enää nukkunut edes niiden syöttöjen välissä. Olin hereillä, ja odotin milloin lapsi herää seuraavan kerran. Stressasin ja huolehdin öisin, ja itkin päivisin. Ei se mielestäni ole oikein lastakaan kohtaa, vaikka itsekin sain aika kovaa kritiikkiä omista unikouluistamme.

Voin kuitenkin myöntää, että olen oppinut lukemaan lasta unien suhteen. Tällä hetkellä oma sänky on sille juurikin se paras, ja tiettyjen rutiinien kanssa tehtynä. Ei nukuta vaunuissa, autossa tai muuallakaan niin hyviä unia, joten minä kiikutan lapsen joka päivä kotiin unille, jolloin itsekin saan sen hetken omaa rauhaa. Toki tämä ei aina onnistu reissujen yms. takia, mutta niistä sitten selvitään jotenkin.


Meilläkin on kaikkea kokeiltu, ja nyt kun lapsi on nukkunut jo kuukausia ihan täysiä öitä, on tämä ihan pirun hienoa. Niitä muita yöheräilyjä kun oli pitkään, ja vihdoin oma huone lapselle oli se meille kaikista paras vaihtoehto. Toki lapsen tahdissa, mutta nukkuu kuin tukki joka yö. Jos hampaat tai muut ei vaivaa siis. Minä nautin.

Meillä ongelmana ei ole omassa sängyssä nukkuminen, se onnistuu kyllä, vaan aamut. Ne alkavat aina viitosella. Aina. Lapsi saa pullon maitoa, ja tuurilla jatkaa unia, usein ei. Asiaa ei auta, että nukkumaanmeno menee myöhemmäksi, päin vastoin. Jos on vinkkejä tähän, otetaan vastaan:)

Viirinauhavanhemmuus, haha!

hienoja kuulumisia, onnea! mä olen aina pitänyt meidän raksalasta hyvänä nukkujana. vauvanakin se söi ja jatkoi uniaan useimmiten omassa sängyssään, meidän sängyn vieressä. 6kk kohdalla yötarjoilu loppui, ja sen jälkeen yöt vaativat joskus muutaman tutti suuhun -liikkeen, joskus eivät mitään. mitään yörettelöintejä ei ole ollut missään vaiheessa.

11kk ikäisenä tyyppi muutti omaan huoneeseen, ja olen jotenkin herännyt (hehe) tajuamaan, että paskat se mitään hyvin nuku. edelleen muutamia kertoja yössä herää ja vaatii tuttia, me juostaan toiseen päähän taloa sitä laittamaan, kun huuto yltyy vaativaksi. välillä keikkuu siellä aivan virkeänä ja vaatii sylissä nukutuksen (jota mies auliisti tarjoilee parempien omien unien toivossa, minä en niinkään) jatkaakseen koisimista. aamuyöstä/aamusta usein otetaan huuteleva poika meidän sänkyyn, ehkä helpompaa, en tiedä, mutta yhdessä herääminen on mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään.

MUTTA. tällä viikolla mulla alkoi duunit, pojalla perhepäivähoitoura, nyt todella pitäisi keksiä joku keino millä se rauhottaisi itse itsensä yölläkin, kun kerran illalla ja päivälläkin nukahtaa ihan itsekseen. ideoita?

tää sun blogi on niin ihana ja aito! <3

Kiitos että jaoit kokemuksesi erityisesti lastensuojelun kautta saadusta avusta. Nykyinen järjestelmä on vähän pyllyllään, kun apua saadakseen on oltava lastensuojelun asiakkuus, josta ensireaktio valitettavan usein on"sossut vie lapset pois"... Muutosta todella tarvittaisiin, ja uskon että jo tällaiset kirjoitukset toimivat väliapuna ja lieventävät asenteita ls kohtaan.

Kiitos todella rohkeasta, avoimesta ja hyvästä kirjoituksesta. Itsekin reilun vuoden unettomuudesta kärsineenä, kun meidänkään taapero ei ole ollut mikään hyvä nukkuja, niin tiedän nuo epätoivon fiilikset liiankin hyvin. Siinä kohtaa, kun tuntee olevansa jatkuvasti huonossa humalassa jatkuvasta väsymyksestä johtuen ei vaan pysty, vaikka kuinka haluaisi, nauttia äitiydestä yhtään. Siitäkin saa sitten niin huonot omikset, kun tutut sanoo, että nauti nyt ja pälä pälä. Itse kun vain ajatteli, että antakaa mun nukkua edes hetki ja voin sitten alkaa nauttia tai edes yrittää nauttia. Harmi, että tämä niin tärkeä aihe nostattaa yleensä niin paljon tunteita, että hyvä ja rakentava keskustelu jää paitsioon ja siinä mukana myös paljon kaivattu tuki.
Ihana kuulla, että teillä on helpottanut (niin meilläkin :).

Taikasana: tuki. Ja sen puute. Väsymys on jotain niin kuluttavaa ja kauheaa, että silloin viimeinen asia, mitä päälleen kaipaa, on syyllistäminen. Ei vaan ole ihan helppoa törmätä siihen kuulevan korvaan, jolle voi rehellisesti sanoa, että olen liian väsynyt pitääkseni lapsestani. Että lapsen läsnäolo oikeastaan ärsyttää jatkuvasti ja kaikki tekeminen vaatii hirveitä ponnistuksia, eikä ole ketään läheistä, joka voisi auttaa. Aivan taatusti maassa makaavaa joku käy silloin vielä potkaisemassa.

Tutulta kuulostaa. Esikoinen oli vaikea nukkuja ja oppi nukkumaan yönsä vasta 1,5-vuotiaana. Tää toinen tyyppi oli sitten vieläkin hankalampi - 4 ekaa kuukautta koliikkia. Ja ilmeisesti juuri sen takia ei nukkuminen ottanut myöhemminkään sujuakseen. Ja kun kotona on vauvan lisäksi uhmaikäinen, ei äitee saanut nukkua silloin kun vauva päivällä nukkui. "Unikouluun" päästiin kuitenkin (lopulta) yllättävän nopeasti. Eka neuvolan täti sanoi suoraan että "on äidin laiskuutta jos ei paria kertaa yössä jaksa herätä". Tässä vaiheessa meillä nukuttiin tunnin pätkissä ja oma olo oli siinä tilassa että teki mieli hypätä parvekkeelta... Onneksi seuraavassa neuvolassa oli jo toinen täti ja kun repesin hysteeriseen vollotukseen, alkoi apuakin tulla.

Meilläkin rytmitys oli 3 yötä (päivät tyyppi oli kotona) ja unikoulun aikana heräiltiin vaan 3-4 kertaa yössä. Ja sama tahti jatkui kotonakin, mutta se oli paljon parempaa kuin tunnin välein heräily. Ja unikoulu opetti mulle sen että kyllä se lapsi pärjää ilman nisää läpi yön.

Kiitos!! Todella koskettava oli kirjoituksesi. Jotenkin niin eläydyn tähän asiaan; itselläni on neljä lasta lasta, viides tupsahtaa tupaan näinä päivinä. Ne minun maailmani tärkeimmät asiat aiheuttavat myös ne suurimmat raivot, just lähinnä silloin kun on väsynyt. Itse en oikein meinaa pärjää alle 9h unilla raivoamatta sitten päivällä. Unisia öitä ja kärsivällisiä päiviä siis meille itse kullekin!

Kiitos avoimesta ja rohkeasta kirjoituksestasi! Mahtavaa, että saitte apua ja onneksi olkoon paremmista unista;)

Väsyneenä zombiena on vaistovanhemmuus kaunis haavekuva? Kaikkihan tahtovat lapselleen parasta, mutta en usko, että monikaan kykenee siinä "sumussa" näkemään metsää puilta.

Mekin tehtiin vaikka mitkä temput 1.5-5kk esikoiselle, mutta huutoa riitti tuntitolkulla pitkin yötä. Mies on huonouninen ja oli töissä joten valvoin lapsen kanssa pääsääntöisesti yksin. Pohjattoman väsymyksen lisäksi se voimattomuuden tunne oli musertava; en osaa hoitaa / auttaa lastani, jne. Ei auttaneet cuplatonit, disflatylit, vyöhyketerapiat, eikä lapsella lopulta todettukaan maitoallergiaa tmvst.

Nyt pikkukakkkosta odottaessani jo mietityttää tuo unirytmin rakentaminen ja elämän pyörittäminen, mikäli tulee samanlainen show kuin esikon kanssa. *HUOH*

Kiitos kiitos, niitä kyllä kaivattiinkin!

Kiitos aidosta ja rehellisestä tekstistä ja onnea kokonaisista yöunista! Nostan sulle hattua monessakin suhteessa.

Musta tuntuu, että jokaisen äidin vaisto sanoo, että lapsi on tyytyväisin kun se ei itke. Mutta itku on lapsen lähes ainoa kommunikointitapa useita kuukausia vauvavuotena ja vielä sen jälkeenkin. En usko huudatukseen, siis tuntikausien huutamiseen mutta väsyneenä pienikin itku tuntui pahalle, sitä halusi välttää. Se oli kai jonkinlaista vaistoa, mutta kyllä mä ymmärrän sen vaistovanhemmuus on tuubaa koulukunnankin, sillä usein mielipiteet jostain "hienosta termistä" tulee aika voimakkaasti ilmaistuna sieltä vaistovanhempienkin ja muiden hipsukoiden suunnalta. Hyökkäys on kai paras puolustus.

Tuo viirinauhavanhemmuus on kyllä loistotermi. Sinä päivänä kun toi ärtymys oli pahimmillaan, kysyin facebookissa kavereilta olenko ainoa jonka on tehnyt mieli heittää lapsi parvekkeelta alas ja voin sanoa, etten todellakaan ollut edes viiden ainoan joukossa.

Oletteko muuten kokeilleet jotain tollaista poissaolounikoulua? Tuo poikanihan on kans erittäin eläväinen, ennen rimpuili itsensä ulos pinnasängystäkin mut nyt se vaan tyynesti jää sinne, kun joku vieraampi opetti, että näin mennään. Ei kehdannut rimpuilla niinku mutsille, mutta jäi vahingossa tavaksi :)

Meillä on periaatteessa nukuttu omassa sängyssä koko ajan, mutta käytännössä lapsi on ollut vieressäni ainakin pari tuntia joka yö melkein vuoden ikään asti. Vielä 8kk muksu heräili monta kertaa yössä, ja nukahti uudestaan vain tissille. Usein kävi niin, että nukahdin itsekin, ja kun tunnin parin päästä havahduin laittamaan lapsen takaisin omaan sänkyynsä, se usein heräsi ja homma alkoi alusta. Heräilyt kyllä vähenivät pikkuhiljaa, mutta loppuivat täysin vasta kun lapsi vähän ennen 1v. synttäriä muutti omaan huoneeseen. (Mies ei ikinä herännyt lapsen ölinöihin, ellei se nyt ihan suoraa huutoa ollut. Muksu ei myöskään ikinä suostunut juomaan tuttipullosta, joten eipä siitä ukosta mitään hyötyäkään olisi ollut. Joskus herätin sen ihan vain vittuillakseni.)

Nykyään mies hoitaa nukuttamisen iltaisin, sillä mun kanssa lapsi itkee ja tahtoo syliin. Tissiä tyttö ei kuitenkaan ole enää iltaisin kaivannut vähään aikaan, se vain tietää että äiti on lepsumpi ja tykkää ottaa syliin. Mies laittaa lapsen sänkyyn ja sinne se jää turaamaan nallen kanssa. Toki näin ei tapahtunut kuin taikaiskusta, mutta siirtyminen omaan huoneeseen oli kaiken a ja o. Nyt siis nukumme kaikki hyvin omissa sängyissämme koko yön. Aamulla haen lapsen viereeni ja annan tissiä (päivän ainoa kerta). Jatkan tuota aamuimetystä varmaankin niin kauan kuin lapsi sitä haluaa, sillä se on mukava ja rauhallinen tapa aloittaa aamu yhdessä.

Päiväunet lapsi nukkuu ulkona vaunuissa, sisällä nukkunut vain pari kertaa olosuhteiden pakosta ja hirveällä taistelulla. Ehkä nyt onnistuisi sisälläkin paremmin?

Ps. Aivan ihana kuva teistä!

No imetys oli alunperin se syy, miksi lapsi jäikin viereen, se oli niin paljon helpompaa syöttää samasta sängystä käsin. Mutta oli musta kiva nukkuakin vauvan kanssa, vaikka aivan varmasti riittävän läheisyysmäärän olisi saanut tankattua vähemmälläkin heti aluksi.

Musta tuntuu, että se ei ole se lapsi unirytmeineen mikä luo sen unikouluepätoivon vaan kun ihmiset alkaa kertomaan omaa mielipidettä mikä on hyväksi, mikä ei ja sitten tulee huono omatunto teki miten tahansa.

No ei ole vinkkejä! Meillä kans herää tosi aikaisin, 5.30-6.15. Sit mä vaan kannan sen viereeni ja hyvässä lykyssä se nukahtaa, usein ei. Parempi silti kuin se kokoaikainen heräily.

Ootko lukenut ton kirjan? Siinähän juuri kerrotaan että yöheräämiset on normaaleja ihan aikuisellakin, homman nimi on juuri itse itsensä tyynnyttäminen uneen. Meillä mä yritin olla muka huomaamatta sitä heräämistä. Vähän itki, mutta oppi saamaan unen päästä kiinni ja nyt jos herää niin ei enää edes itke, juttelee itselleen jotain ja nukahtaa. Kannattaa varata/ostaa kirja, siitä on paljon idointiapua tollasiin tilanteisiin,

Kiitos kiitos, pitää aina välillä yrittää kirjoittaa vakavampaakin settiä :)

Mä oon yrittänyt käyttää jonkin verran "asemaani" hyväksi juuri tällaisten asioiden julkituomiseen. Esim vuoden alun vauvalehdessä kerroin ensikotijaksostamme. Tämä ihan siksi, että lastensuojelu ei ole mikään huostaanottovirasto, vaan lasten SUOJELEMISTA varten oleva taho. Jo lastensuojelulaki on kirjoitettu niin, että on tehtävä kaikki että lasta ei eroteta vanhemmistaan, noi sijoitukset ovat ääriesimerkki siitä kun lapsi on oikeasti vaarassa. Mutta siinä olet oikeassa, että Suomessa saa apua todella hankalan byrokratiapyörityksen jälkeen.

Laura sen sanoi niinkuin itsekin ajattelen. Siksi en ole monessakaan asiassa kysellyt neuvoja vaikka juuri blogissa tai muuten avoimesti kertonut hankalista hetkistä, sillä niin se vaan on että tukea on hankala saada muutenkin ja usein se tuki on sellaista "ryhdistäydy, niin makaa kuin petaa" tyyppistä täyttä paskaa.

Toi on niin perseestä, et apua saa vasta kun luhistuu täysin.

ja onnea uuden tulokkaan kanssa unihommissa :)

Oi, mulla on edelleen niin vahvat muistikuvat vauvavuoden uniasioista että säälin kaikkia tulevia äitejä :) Mutta tosissaan, kannattaa varmaan olla järjestelmällinen unikouluttaja pienestä pitäen jos on esikoisen kanssa jo kärsinyt hankalista öistä. Unet on kuitenkin aika helppo opetteluasia lapselle.

Kiitos mukavasta palautteesta!

On tosi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaisia juttuja perheissä öisin tehdään, kuka nousee ja mitä muuten tapahtuu. Raskausaikana sitä ei edes tajunnut kuinka iso asia uni onkaan. Itse luulin vauvalehtiä lukiessa et ehkä 5% perheistä kärsisi lapsen uniongelmista ja skippasin kaikki tekstit. Nyt musta tuntuu, että 5 % perheistä EI kärsi lapsen unen aiheuttamista ongelmista tai vanhemman väsymyksestä.

myös meillä tyttö nukuu parhaat unet sängyssä, kun se sinne opetettiin unikoulussa. välillä tekis mieli ottaa se viereen, mut ei siitä nukahtamisesta tuu mitään. tänään aattelin, et tyttö nukahtais mun kans päikkäreille samaan sänkyyn, ku oli niin väsyny, mut eipä onnistunu. kun kannoin omaan sänkyyn, ni heti simahti ja minä nukuin päikkärit sit yksin omassani:D

Pakko tulla minunkin sanomaan että olipa hieno ja rohkea ja rehellinen kirjoitus. Kiitos!

Meilläkin unikoulutettiin aikanaan (kotona), just siksi että totesin että on lapselle ja mulle ja kaikille parempi että äiti nukkuu eikä ole väsynyt nyyhkivä raunio koko ajan. Ja hyvinhän se kouluttaminen meni ja lapsi on ollut varsin tyytyväinen, mutta silti sitä huonoina hetkinä välillä meinaa uskoa niitä "asiantuntijoita" joiden mielestä lapsi sai vähintäänkin pysyviä, vaikkakin piileviä traumoja.

Heippa!
Väsymys huoh... sitä tuntuu kuin olisi kännissä koko ajan ja itsetuhoinen suorittaja. Mulla molemmat lapset alkoi nukkua aika hehkuttamisen arvoisia yö unia kun lopetin imettämisen tosi tosi aikaisin (kun ei riittänyt maitoa) mut ne ajat jolloin imetti oli turha ajatella edes unta.. Nyt kuopus 2,5kk nukkui viime yönä putkeen 8,5h :) kunhan ite pääsisin siihen rytmiin et osaisin mennä nukkumaan, mut ylikierrokset ja yliväsymys pitää pystyssä.
Esikoinen alkoi nukkua imetyksen loputtua yhdellä pullo yösyötöllä 12h unia.
Oot ihanan rehellinen sanomisissasi!
ps. eilen viimeks uhkasin myydä esikoisen orjaksi kun olin liian väsynyt kaikkeen ja olin valmis lähtemään lataamoon hetkeksi kun niin paljon riipi tää lasten kanssa olo. unien jälkeen on taas eri ääni kellossa :)

Tosi upeeta, että unihommat saatiin hoidettua! Ja allekirjoitan täysin tuon inhon lasta kohtaan -jutun. Välillä tuntuu itsestäkin, että tuo ötökkä on täällä vain ja ainoastaan sen takia, että minä en saa nukkua ja tulen hulluksi. Noh, mullapas onkin nyt nukahtamislääkkeet ja yöpaikka, sinne menen huomena etsimään useampaa tuntia putkeen -mallista unta. Pikkasen mennyt täällä tuo heräily yli, kun heräilen vaikkei lapsi inahdakaan. Tai sitten se lapsi inahtelee koko yön (mikä lie vaihe) enkä nuku sen takia sitten. Esikoinen oppi nukkumaan yönsä noin 5kk iässä, ja nyt kun toinen on jo yli puolivuotias + syö pulloa vielä(kin) yöllä kerran + muutenkin heräilee ja riehuu niin alkaa itkettää. Itse olen aikanani valvottanut 11kk asti - lieneekö kakkonen siis tullut äitiinsä? Plaah.

Hyvä kirjoitus jossa tulee esille asian molemmat puolet!

Itse sain esikoisen aikaan jolloin minulla ei ollut internettiä eikä tuttavaperheessä vauvoja... en edes tajunnut hankkia mitään kirjallisuutta vaan menin niinkuin luola-aikana vaiston varassa.
Ja valvoin reilu vuoden. Olin kiinni lapsessa 24/47.
Vauva oli rinnalla noin 30 minuutin välein, yksi 3 h unipätkä tuli jossain vaiheessa kuvioihin vaikka kiinteet ei kelvanneet ollenkaan.
Ja lopulta syömättömyys ajoi minutkin äärimmäisiin tekoihin. Päätimme viedä lapsen isovanhemmille viikonlopuksi jotta hän vierottuisi rinnasta.
Kun tulimme hakemaan lasta, oli hän kun ei ikinä rintaa olisi nähnytkään ja nukkui yöt. Olin ehkä hivenen "loukkaantunut" mutta onnellinen.
Vieläkin hän tulee joskus viereen nukkumaan mutta se ei haittaa, kun saa itse nukkua samalla ;)

Uni on kyllä ihan ykkösjuttu äitinä. Kaikki menee ihan perseelleen jos ite on poikki. Ite oon lopettanu kaikilta viideltä imettämisen viim. 8-9 kk jälkeen, koska mulla vaan menee just siinä kohtaa se raja, et rupeen tilttaileen.
Kiitos superhyvästä postauksesta! mun mielestä on arvokasta et jaetaan kokemuksia ja puhutaan vaikeista asioista ja etenkin vaikeista tai jotenkin kielletyistä tunteista. Mä ooon miljoonat kerrat ollu niin väsyny et pelkään et teen jotain omille lapsille ja oon sillon myös hakenu apua. Meillä on neuvolassa aivan superhyvä psykologi. Miettikää kuin hyvä palvelu on ilmanen neuvolapsykologi. On myös ihana et on sellasia ystäviä joitten kanssa voi puhua ihan kaikesta.

Hurlaa teidän nukutuille öille ja tärkeälle kirjoitukselle!

Mä oon ollut yöimettävä perhepetimutsi silkkaa laiskuuttani vuoden ja kahden kuukauden ajan. Yövieroitettiin lapsi 11kk:n kohdalla jo kertaalleen, mutta palattiin yötissiin jonain hampaat-flunssa-muu,mikä-epätoivon yönä.

Tiedän tiedän, ihan pimeetä, etten nukkunut yhtään yötä kokonaan koko tuona aikana. Väsyneenä muutaman yön valvominen unikoulun merkeissä ei vaan tunnu mahdolliselta vaihtoehdolta, varsinkaan jos pitää säilyttää aivokapasiteetillinen toimintakyky päivisin töissä.

Nyt 1,3-vuotias lapsi nukkuu vihdoin koko yön omassa sängyssään, havahtuu toki kerran tai kolme, mutta tyyntyy uudelleen uneen joko itse tai tuttiavustuksella. Aamuyöstä tyyppi saattaa nousta istumaan ja seisomaan ja karjua TISSI-Ä!, mutta tutin ja tassuttelun avustuksella nukahtaa poikkeuksetta uudelleen.

Luulen myös, että kokonaan yönsä nukkuvat alle 1,5-vuotiaat ovat aika harvinaisia. Ihmiset vaan harvoin puhuvat ääneen lapsen uniongelmista - tai sitten ne ovat vaan niin tottuneita oman lapsensa heräilyrytmiin, etteivät pidä sitä mitenkään ihmeellisenä.

Lisäksi arvelen, että yksi jos toinenkin umpiväsynyt äiti- ja isäihminen on karjunut lapselleen (ja miettinyt sen parvekkeelta alas heittämistä), mutta siitä vasta ei puhutakaan. Vaikka pitäisi! Ei siitä mitään mitaleja tarvitse jakaa, mutta ei ruoskintaakaan, itsen tai muiden toimesta.

Jos joskus saan toisen lapsen, yritän opettaa sen nukahtamaan ilman tissiä jo aika varhain. Ja vierottaa sen yötissistä heti, kun ravitsemuksellista tarvetta yösyöpöttelyyn ei ole. Ja luultavasti teen kaiken samoin kuin tämän ensimmäisenkin kanssa, koska se on helppoa, äh.

Olen aivan varma siitä, että huutounikouluttaminen jättää lapseen jonkinlaisen trauman. On se senverran äärimmäinen hylkäämiskokemus. Siltikin olen vähintäänkin yhtä varma siitä, että joskus se on kuitenkin perheen kokonaishyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu ja siksi syytä tehdä. Vanhemmuudessa on pakko hyväksyä se, että aina ei voi tehdä parastaan, joskus hyvää vanhemmuutta on valita huonoista vaihtoehdoista vähiten surkea.

Ihanaa, että teillä nukutaan nyt hyvin. :)

" Väsyneenä muutaman yön valvominen unikoulun merkeissä ei vaan tunnu mahdolliselta vaihtoehdolta, varsinkaan jos pitää säilyttää aivokapasiteetillinen toimintakyky päivisin töissä." ALLEKIRJOITAN TÄYSIN! Siksi en itse kyennyt nukutuskouluun kotona yksin kun pakkohan sitä on varjeltava niitä viimeisiä voimia, yön jälkeen kun on tapana olla hereillä päivä.

Mä en usko tollaisiin traumoihin enää ollenkaan. Elämä on trauma, syntymästä kuolemaan jos niin tahtoo ajatella, mutta uskon olevan paljon traumaattisempiakin asioita lapsuudessa olevan kuin hyvin hoidettu huutoa sisältävä nukkumaanopettelu. Sille kuulijalle se on enemmän traumaattista kuunnella kun toinen kritisoi sillä tavalla mikä vauva-aikana on luontevin: huutamalla. Miten muutenkaan se ilmoittaisi, että ei, en minä tahdo luopua totutusta vaan tahdon saman vanhan tavan, sinut kiinni viereeni minun ehdoilla :)

Eikä se kyllä ole kuulijallekaan kovin traumaattista kuunnella itkua, se on epämukavaa ja ikävää, mutta traumasana ainakin meidän kohdalla olisi ollut täysin liioiteltua.

No joo, asiantuntijoita on niin moneen junaan ja traumaattisempaa on elää zombiemutsin kanssa kuin huutaa pari yötä.

Tuo sun kuopuksen nukkumaennätys on huikea!!!

Toi on niin yleistä, että herää sitten vaikkei toinen herääkään. Ja ei saa unta kun tietää että kohta herää. Se on kamalaa ja onneksi pääset pitkille unille!

Kovin on samat kokemukset kuin täällä. Loppu hyvin kaikki hyvin siis sielläkin :)

Niinpä! Apua pitää tosiaan itse hakea, joissain kunnassa vaatiakin, mutta jo se että tietää olevan erilaisia keinoja on hyvä alku. SIksi tämä kirjoitus, jotta ehkä joku muukin uskaltautuisi soittamaan vaikka sinne peloteltuun lastensuojeluun, mikä on juuri näitäkin tilanteita varten.

En ole ikinä ajatellutkaan, että lastensuojelusta voisi saada pyytämälläkin apua. (Tosin ei kyllä olla oltu missään tekemisissä ko. instanssin kanssa, joten käsitykseni ovat mediasta ja keskustelupalstoilta peräisin)
Meillä muuten nukkuu edelleen 1v7kk tissitaapero perhepedissä, ja vaikka en koekaan omien unieni siitä häiriintyvän, en todellakaan tiedä millä ajalla ja energialla sen joskus vieroitan yösyömisestä, tissistä ja pehepedistä. Ehkä se asia joskus ratkeaa itsestään.

Just näin, kun menee ihan viimeisillä voimilla, niin pelkkä ajatus koko unikoulusta saa voimaan fyysisesti pahoin. Moni sanoi mullekin, että etkö voi vaan antaa lapsen huutaa paria yötä. Nämä sanojat eivät ymmärrä, että siihen ei vaan ole voimia, kun takana on jo huudon kuuntelua / jatkuvaa heräilyä esim. koko vauvan eka vuosi. Ja jokaiselle jonka lapsi on aina nukkunut hyvin, voin kertoa, että TODELLA väsyneenä esim. jo 10 min huuto ja sen rauhoittaminen tassuttelun tms avulla, välillä 02-05.00 tuntuu monelta tunnilta. Jos voittaisin jossain jättilotossa, niin perustaisin väsyneille äideille ja heidän vauvoilleen keskuksen, jossa äidit saisivat hemmottelua ja nukkua rauhassa ja samalla reissulla vauvat opetettaisiin nukkumaan.

Uskon siihen, että psyykkisesti sairastuva äiti tai isä, vanhempien pilalle menevä suhde, ero ym kuviot mitä unettomuus voi aiheuttaa perheessä. On paljon vakavampi uhka lapsen terveydelle, kuin unikoulu olkoonkin, vaikka huudatus tyyppistä sorttia. Ei vaan pysty, eikä voi, olla hyvä vanhempi jos ei saa nukkua. Ja sehän on ikivanha kidutuskeino, että herätetään esim. 45 min välein.

Meillä muksu oli juuri viime viikolla kolme yötä mummilassa minun ja miehen reissun ajan. Kuulemma nukahtaminen oli vielä entistäkin vaikeampaa ja yöt yhtä hulinaa. Koska anoppi on loistava lasten kanssa, ei tuo oikein anna toivoa sen poissaolounikoulun suhteen.

Onneksi tosiaan meillä ongelmana on vain se nukahtaminen ja päiväunien vähyys. Se on niin pientä verrattuna katkonaisiin tai kokonaan unettomiin öihin. Voin sanoa suoraan, että ensimmäinen puoli vuotta traumatisoi MUA niin paljon, että ajatuskin toisesta lapsesta olisi aivan mahdoton.

olen monesti itsekin kommentoinut näihin trauma-asioihin, että suurimmat traumat tulee kyllä mulle ei lapselle.

No sehän on niin vanhentunut käsite, että se osa kunnan PALVELUISTA ois vain joillekkin laitapuolenkulkijoille, joilta otetaan lapset pois. Esimerkiksi nuo ensikodin unikoulut kulkee aina lastensuojelun maksamina Hkissa (varmaan muuallakin) ja siellä on hyvin tavallisia vanhempia lasten univaikeuksia selvittämässä.

Ihan olen samaa mieltä. Kuten sanoin, en pidä huudatusunikoulua hyvänä asiana, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että joskus se on parasta mitä perheensä eteen voi tehdä. Yhdellä lapsen kannalta huonolla ratkaisulla voi estää vielä paljon paljon huonompia asioita. Sitäpä mie hainkin takaa, aina ei vaan ole inhimillisesti mahdollista tehdä parasta mahdollista. Vanhemmuus on paljon helpompaa kun sen hyväksyy ja kykenee näkemään kokonaisuuden.

Tai siis kun tähän unikouluttamiseenkin, perhepetiin yms. nukkumisasioihin suhtaudutaan usein jonkinlaisena "hyvän äitiyden" mittarina. Ajatellaan, että hyvän äidin kuuluu jaksaa valvoa ja kestää väsymystä jne. Vaikka todellisuudessa lapsensa huutamaan "hyljännyt" ja sitä kautta itse unta saanut äiti todennäköisesti on parempikin vaihtoehto kuin väsymyksestä zombiena lastaan yökaudet kanteleva raunio.

Heli, on se ihan mahdollista, että ratkeaa itsestään. Se vieroitus siis. Esikoinen vieroittui puolitoistavuotiaana ja tuo toinenkin vieroittunee joskus itsestään. Moilemmat nukkuvat kyllä perhepedissä kun ei noille edes ole omaa sänkyä. Saavat sitten kun semmoista toivovat.

En usko, että nuo enää teininä viereen tunkevat, tai jos tunkevatkin, niin ihan jees, jos murrosikäiseen on niin lämpimät välit. :D

Ei ole nähty tarvetta muutoksiin, koska kaikki nukkuvat nykyään hyvin näinkin. Ei kannata korjata semmoista mikä ei ole rikki. :)

Totta kai ihmisen vaistoilla on tarkoituksensa (ja siksi niitä on ihan hyväkin seurata), mutta aika harvoin tätä vaistopuolta tunnutaan käsittelevän nimenomaan siitä kulmasta, että meneekö se, mitä vaisto sanoo täysin vastoin sitä, mikä on kätevää ja toivottavaa. Mielestäni tää kirjoitus on oikein hyvä esimerkki siitä, että aian vaistonmukainen toiminta ei tuo sitä lopputulosta, jota vanhempi haluaa, ja onkin tehtävä valinta: onko tärkeämpää noudattaa vaistoa vai saavuttaa tietty lopputulos...

Just tän takia tykkään tästä blogista hirveästi, kun yleensä ne ihan tavalliset ihmiset, jotka lastensuojelun palveluita käyttää, ei kerro siitä missään! Yleensä kokemuksiaan jakaa vain ne, joiden lapset on "viety" "täysin syyttä", ja jotka on hirveän katkeria ja ainoastaan valittaa omasta kohtelustaan eikä edes käsittele sitä varsinaista lasten suojelemisaspektia siinä (pahoittelut yleistämisestä, nää tällaset vaan tuppaa jäämään päällimmäisinä mieleen).

Hiukka myöhässä luen päivityksiä, mutta pakko kuitenkin kommentoida. Meillä takan huudatus unikoulu. Ensin huutoa kun lopetin yösyöttämisen, joskus 6-7 kk iässä. Ja sitten toinen huudatuskoulu kun tissi katosi kokonaan arjesta 11kk iässä. Kumpikin unikoulutus jakso on parantunut unta meillä ja ihan kaikilla. Nyt lapsi nukkuu yöt omassa huoneessa, omassa sängyssä ja pääosin heräilemättä. Työtä tähän on tehty mutta nyt nautitaan tuloksesta.
Ihanaa että teillä nukutaan, se tekee ihmeitä ja lapsikin on paljon ihanampi kun sen kanssa jaksaa ihan toisenlailla.

Harmi et jouduit menemään noin pitkälle, että sait apua. Mahtavaa kuitenkin, että poika nyt nukkuu kokonaisia öitä! Onnea!!

Meillä poika on myöskin nukkunut minun vieressäni ja tissiä sai tunkea suuhun välillä alle tunninkin välein. Kun poika oli noin 6kk siirsin sen omaan sänkyyn mun viereen, osa imetyksistä jäi pois ja tietenkin potkiminen jäi, mutta aamun tunnin välein ralli jäi. Nyt sun innoittamana lainasin kirjastosta tuon kirjan ja olen saanut luettua sen melkein kokonaan ja poika onkin ruvennut nukkumaan paljon paremmin, enää herätään yöllä vain kerran. Nukkumaan käyminen on kuitenkin vielä hankalaa, en vielä löytänyt kirjasta apua ongelmaan jossa poika seisoo tai yrittää koko ajan nousta sängyssä seisomaan ja yrittää vain siksi, että itse roikun pinniksen päällä ja estän poikaa nousemasta ylös :( En tiedä miten saisin pojan pysymään alhaalla ilman huudattamista.

Ja meillä minä olen se joka hoitaa kaikki pojan yöunille nukutukset, imetän poikaa kuitenkin iltaisin vielä ennen nukkumaan menoa. Ja mies on muutenkin paljon iltoja pois, kun tekee kolmivuorotyötä, parempi pitää iltarutiinit ojennuksessa. Sitäpaitsi mies ei kestä yhtään pojan huutoa vaan nappaa pojan liiankin helposti syliin lohdutettavaksi. Niin ja koska mies tekee kolmivuorotyötä ei hän myöskään kovin usein herää aamuisin pojan kanssa, siksipä olenkin nyt jo elänyt noin 6kk + 10kk pätkittäisillä ja huonoilla yöunilla, joihin onneksi tuli noin viikko sitten hieman helpotusta. 6kk siksi, että juoksin raskausaikana parikin kertaa yössä vessassa ja noin puolenvälin jälkeen nukuin muutenkin vain noin 4 tuntia kerrallaan. Nyt jos vielä saisi pojan nukkumaan öisin enemmän kuin 9 tuntia, jäisi itselleenkin hieman vapaa-aikaa, mutta tätä taitaa vielä joutua odottelemaan, sillä aikaa uhraan vielä osan yöunistani omalle vapaa-ajalleni.

Niin ja on muuten ihan äitinsä näköinen poika :)

Mulla on aika suuri kynnys paljastaa arjesta mitään, sillä suojelen yksityisyyttämme ihan tarkoituksella huolellisesti. Mutta sitten on asioita, missä voi olla toisille ihmisille avuksi jakamalla kokemuksiaan ja koska mulla käy paljon lukijoita päivittäin, on musta todella ookoo lieventää vaikka nyt lastensuojelusta muotoutuneita ennakkoluuloja. Muistan itsekin raskauden loppusuoralla millainen pelko oli hakea apua raskausmasennukseen psykpolilta ja kun he ehdottivat lastensuojelua, meinasin kuolla. Mutta apu osottautui loistavaksi.

Onko?! Se saa aina vain kommenttia et on niinku ilmetty isänsä ja niin se kyllä onkin. Joskus vuosi takaperin yks puolituttu sanoi mun näköiseksi mutta kun näki isä'n niin sanoi, ettei se ollutkaan yhtään mun näköinen ;)

No niin on ja siitä luottoa saaneena tuuppasin tyypin ekaa yötä pinna sänkyyn nukkumaan :) ehkä unen laatu vielä paranee molemmilla tämän myötä. Tosin on pakko tunnustaa olevani aika neuroottinen "hengittääkse vielä"-äiti. Esikoisen kun pamautti ekat 12h unta niin olin aivan varma ettei se voi olla hengissä kun noin kauan nukkuu, mut oli se. Heh pinnasänkyyn laitto just tämän takia ollu vaikeeta, mut nyt näytän pakkomielteelleni peffaa ja uskon tämänkin tyypin selviävän yöt hengissä vaikken 5cm päässä hengitystä kyttääkään (vaan 30cm päässä) :D

Mun on pakko myös kommentoida. Mä inspiroiduin sun kirjoituksesta niin että hankin kyseisen opuksen ja tein päätöksen että maitobaarin anniskelu oikeudet loppu öisin tähän. Oon jo pitkään halunnut tän tehdä ja kun sun kirjoituksista ja neuvolan tsempistä rohkastuin, niin nyt mennään ekaa yötä. Pari erää ollaan jo tässä otettu ja toistaiseksi ihan hyvin menee. Kiitos toivoa antavasta kirjoituksesta!

Mahtava homma! Toivotaan, että menee suht.kivuttomasti. Jos nukuttajia on yhden sijasta kaksi (tai vaikka useampia) sen varmasti jaksaa, sillä ihan oikeasti 3 yötä opettelua ja nyt se ei saa mun vieressä unta! Ja maitoa ei anniskella öisin meilläkään :)

Miltä kirja vaikuttaa?

Kirja on loistava apu, mulle uppoaa parhaiten just muiden kokemuksien lukeminen ja niiden soveltaminen omiin tarpeisiin. Toinen yö jo takana ja olen tai siis ollaan elossa. Ekana yönä oli parin tunnin syliin-sänkyyn eipäs juupas taistelu, ei huutoa kurkku suorana kuitenkaan. Toinen yö oli uskomaton, äijä m
Nukahti itsekseen ysin aikaan omaan sänkyyn ja heräs vasta 4.30!!!! Mä en meinannu saada innostukseltani vaan nukuttua, heh! Sitten syliteltiin vajaa puoli tuntia ja unet jatku. Oon ihan täpinöissä vaikkakin huomattavasti väsyneempi kuin imettäessä öisin. Mutta olen vakuuttunut että tää toimii! Meillä kyllä nukuttajia on vain yksi koska mieheni stressaa huutoa niin että päätin toteuttaa tämän projektin nyt kun hän on työmatkalla ja anoppi huolehtii ja nukkuu esikoisen kanssa.

Kyllä se siitä tasaantuu ja menee ittellä aikaa uskoa et se nukkuu tosiaan. Se oma hälytysvalmius on varmasti hankalampi saada kuntoon kuin lapsen uni! Hienoa!

Tämän postauksen rohkaisemana uskaltauduin soittamaan paikkakuntani ensikodille, ja sain pojalleni unirytmitysjaksolle ajan! Poikani on 1v 1kk, nukkuu vieressäni ja asuu öisin tissillä. Lisäksi saa öisin ihmeellisiä raivareita ja unissaan könyää päälläni, repii hiuksista ja möyrii ympäri sänkyä. Meillä ei kukaan nuku kunnolla.

Parin viikon päästä lähdetään viideksi päiväksi ensikodille unikouluun. Toivotaan, että tämäkin lapsi oppisi nukkumaan vihdoin omassa sängyssään. Tassuttelu-unikoulu ei ole meillä toiminut, omien hermojeni loputtua totaalisesti.

Toivotaan apua! Kyllä sitä tuleekin :)