Kirjoita jotain tosi kontroversiaalia jos tuntuu siltä ja laitat vaan siitä postauksesta kommentit kiinni! :) No ei, ymmärrän kyllä ongelman. Toisaaltahan keskustelu ja kommentit on myös blogien suola!

Niin olen joskus miettinyt. Mutta se kommentointi tulee sitten muun postauksen alle ja nimenomaan kommentithan tekevät blogin. Mun mielestä kommentit hylkääviä blogeja on jo ihan liikaa, kyllä anonyymit ja muutkin huutajat kuuluvat juttuun. Mutta sellaisia rehellisiä musta tuntuu postauksia vaan ei jaksa kirjoittaa kun ei ole aikaa moderoida keskustelua sen paisuessa.

Minä tulin tuosta jutusta surulliseksi. Onko tosiaan niin, ettei kaksi ihmistä pysty yhdessä huolehtimaan toisistaan, yhteisestä kodistaan ja lapsistaan antaen toiselle tilaa ja aikaa omillekin jutuilleen vaan pitää erota ja vasta sitten kumpikin huomaa lapsen ja tämän tarpeet ja saavat aikaa itselleen.
En ole koskaan ajatellut, etteikö yksi ihminen voisi olla yhtä hyvä vanhempi kuin kaksikin, mutta itselle perheen perustamiseen kuului se, että se on parisuhde, johon syntyy lapsia. Suhden mieheeni on yhtä tärkeä, yhteiset hetket, läheisyys ja seksi kuin meidän yhteiset lapset, meidän oma perhe.

Yksinhuoltajuudessa on kuitenkin edelleen vähän huono kaiku, vaikka onneksi maailma muuttuu. Jännä (ja oikeastaan aika suututtava) juttu kuitenkin se, että leskeyttä pidetään sankarimaisena, vaikka käytännössä leskikin on yh. Miesten yksinhuoltajuudesta puhumattakaan, hehän ovat yleensä sankareita myös.

Minä en ole yh, mutta haluaisin kovasti kuulla yksinhuoltajien arjesta ja mielellään positiivisellakin sävyllä. Yksinhuoltajuuteen yleensä liitetään vain ja ainoastaan negatiivisia asioita ja sitä tuntuvat tekevät yh:t itsekin, muistellen eräänkin kommentoijan kitkerää katkeruutta sinun ja pojan isän hyvistä väleistä.

Jos parisuhteessa monet käytännön asiat ovatkin helpompia ja sähkölasku pienempi per perse, niin henkisellä tasolla voi olla välillä raskasta vääntää asioista, jotka ainoana vanhempana voisi vaan tehdä oman mielensä mukaan. Suo siellä, vetelä täällä.

Monesti sitä nappaa jutuista sen oman katsantokannan mukaisen tai vastaisen sanoman, mihin reagoi. Eihän lapset parisuhteessa ole mikään epäonnistumisen merkki, mutta on hyvä ottaa toinenkin näkökanta. Omassa tuttavapiirissä se valitettavasti on mennyt monilla niin, että äiti on totaaliyh vaikka vanhemmat asuvat yhdessä. Ei myöskään ole salaisuus, että vauva-ajan aikana moni suhde kariutuu, mutta onneksi suurempi määrä pysyy kasassa ja lujittuu. Kliseisesti: se on ihmisestä ja suhteesta kiinni.

Mun elämänpiirissäni yksinhuoltajalla ei ole niin negatiivinen kaiku, mutta se saattaa johtua siitä, että elän vaihtoehtoisten ihmisten ympäröimänä. On enemmänkin normi, että omakotitalo-koira-lapsi-volvo-yhtälö ei toteudu mitenkään kenelläkään ystävistä ja se on aika vapauttavaa.

No muistat saman kommentoijan minkä kommentit saivat mut vähentämään entistä enemmän omasta elämästäni kirjoittamista. Tuntuu jotenkin idioottimaiselta alkaa puolustamaan itseään omassa blogissaan toisen tuntemattoman syytöksiltä, kun mun valinta on olla onnellinen näin. Nauttia siitä mitä on annettu ilman katkeroitumista ja nostaa muutenkin ehkä enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita esiin.

Yksinhuoltajuushan on kutakuinkin sellaista, kun jos parisuhteesi lähtisi työmatkalle. Päivät ja illat kuluu lapsen kanssa ja töistä ei odoteta ketään takaisin. Riemua voi repiä siitä, et jääkaapissa on aina sitä mitä viimeksi kaupasta osti ja kukaan ei juo sun kalliita kahveja tai mäkätä et luet liikaa blogeja :D Joskus on yksinäistä, tosi tosi harvoin, mutta sotkuista on aina.

Kommentoin, vaikka mulla on nykyisessä (uus)perheessä kaksi vanhempaa. Mun elämä helpottui aikoinaan aivan uusiin sfääreihin, kun erosimme esikoisen isän kanssa. Se liitto jatkui liian kauan tuskaisena yritelmänä, jossa kaikilla oli paha olla. Oli todella ihmeellistä saada sitä kuuluisaa omaa aikaa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, kun poika oli isällään. Tokihan mulla oli muutama vapaailta (firman pikkujoulut ja mammailta, kerran vuodessa kumpikin) mutta siihen liittyi aina mustasukkaista viesteilyä mieheltä, joka veti kännit kun olin poissa kotoa ja poika nukkui sohvalla aamuyöllä, kun isä ei vienyt nukkumaan.

Siinäpä sitä ydinperhe-parisuhde-rakkausidylliä kerrakseen, vittu!

Että kahden vanhemman ideaalin perään kuuluttavat voisivat välillä miettiä, että yrittämiselläkin on rajansa. Ehkä mäkin olisin enemmän ehjä, jos olisin lähtenyt ajoissa enkä nujertunut jatkamaan.

Ja kyllä, nykyään musta on ihmeellistä, että parisuhde tuntuu hyvältä ja molemmat vanhemmat ovat täysillä hommassa mukana. Mutta se ei ole ainoa toimiva ratkaisu.

No me ei olla ihan vielä siellä omaa aikaa-osiossa, lapsi on ollut kerran isänsä kanssa yön kahdestaan:D Tähän toki vaikuttaa paljon se, että tyyppi nukahti tissille vielä kuukausi takaperin ja nyt ollaan sovittu 1krt/kk harjoittelutahdista. Mutta se eka kerta, kun olin itse keskustassa kommuunissa yötä ilman lasta oli mahtava! Luin kirjan, söin purkillisen jädeä ja menin aamulla kirjastoon ja lopun ajan loikosin. 20h tuntui joltain pitkältä viikonlopulta (minun perspektiivistäni) normaalissa ympäristössä.

Olen 39 v, kolmen ihanuuden yh. Kaksi jo koululaisia, juniori vauva. Onnellinen oon ja tyytyväinen että saan heitä rakastaa ja kasvattaa. Tukiverkosto miltei olematon, ja luovuutta joutuu paljon käyttään. Ihan pienet asiat ei hätkähytä, ja lapsetkin oppinu joustaviksi. Vaikeat asiat parisuhteessa opetti paljon ja niistä eroon pääseminen voimaannutti mielettömästi.

Onpa ihana kuulla, että sielläkin on kaikki hyvin :) Voimia jatkoonkin!

Mulla on neljä jo aikuista lasta ja olen edelleen lasten isän kanssa kimpassa. Feministi minussa ärsyyntyy, kun miehet nostetaan jalustalle kodin- ja lastenhoidosta. Mieheni on saanut ihailua perusasioista eli mm. lasten kanssa ulkoilusta, lastenhoidosta illalla, mattojen pesusta, ruuanlaitosta tms. Tosi raivostuttavaa! Mähän olen tehnyt em. jutut ohimennen, ilman ihailua.

Toi "ihailu" ei ole mun miehen vika. Juttu nyt on niin, ettei Suomi ole vieläkään tasa-arvoinen maa, sanotaan asiasta mitä hyvänsä. Jos epäilet, niin 1) mieti naisten alhaisempia palkkoja, 2) yksinhuoltajan asemaa ja vaikkapa 3) niitä paskiaisia (miehiä), jotka odottavat kotona täyttä palvelua ja siten äitienpäivänä (yök, kuolleitten äitien muistopäivä!) vievät "kotitalouskoneensa" syömään ja ostavat tälle myös tarjousruusun... Minä en halua viettää äitienpäivää, joka on mielestäni naismarttyyrien päivä. Kun lapset oli pieniä, niin juttu oli vähän toinen eli lasten takia pakollinen.

Hola ihana. Kiitos viimeisestä lauseesta yyhoo kollegani!
Mä luin kans tohon jutun ja vähän petyin (kansiotsikko oli kivasti provosoiva:)) siihen, että asiaa raapaistiin niin pinnallisesti. Jotain siitä puuttui, tunnetta ainakin.

Mä oon miettiny, että koko sinkkuvanhemmuus, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut kokoonpanot alkaa olla nykymaailmassa jo niin peruskauraa, että ei näistä pitäis enää ees puhua jonain harvinaisuuksina tai poikkeustapauksina. Voitais puhua erilaisista ihmissuhteista sen sijaan. Esim. siitä miten erilaiseksi lapsen ja vanhemman suhde muodostuu, kun ollaan aina kaksin. Sen sijaan että ois enemmän vanhempia tai sisaruksia ympärillä. Se ois musta mielenkiintoista. Enkä siis tarkoita mitään katkeraa nyyhkimistää vaan ihan objektiivista asian käsittelyä. Ehkä otan itse asian jutun aiheeksi.... :)

Mut joo, tiedän noi sun tunteet. Jakamisenkaipuun ym. Näillä mennään silti, ihan ok onnellisena :)

ps. Mä en oikein osaa hakeutua tänne Bellaan...

Kohottelin hiukan kulmiani tolle raflaavalle otsikolle, mut onhan se monessa lähipiirin perheessäkin niin, että lapsi kiristää vanhempien välit tai toinen vanhemmista kantaa käytännössä yksin kaiken vastuun tai parisuhde muuttuu kämppissuhteeksi... Oli lapsia vai ei, vanha totuus siitä että yksin ja yksinäisenä on (kaikille osapuolille) parempi kun yhdessä ja onnettomana pitää varmaan paikkansa. Tsemppiä yyhoiluhommiin.

No aiheeseen olisi itselläkin ollut paljon lisättävää, mutta mua taisi voimaannuttaa enemmänkin se, että aihe on pöydällä lehdessä mitä minä luen. Että se jollain tapaa tunnustettiin, että näin voi olla. Ja olihan se aika provosoiva siinä mielessä, että puhuttiin eron ottamisesta että saisi vapaa-aikaa mikä varmasti tulee herättämään närää ;)

Bellaan hakeutumisen vaikeus on ymmärrettävää, mutta tuu aina välillä kun muistat!

ja eihän yksin oleminen tarkoita useinkaan yksinäisyyttä!

Kiitos kun vinkkasit tän lehden - oon joskus lapsettomina aikoina ehtinyt Oliviaa lukeakin, nykyään ei ehdi enää pysähtyä kaupassa katsoo lehtihyllyjen tarjontaa. Nyt kun mummi on 2 viikkoa hoitoapuna niin on ehkä aikaa lukeakin tää - voi olla nääs melko ajankohtainen aihe tässä taloudessa jossain vaiheessa, kun pää ei enää kestä jatkuvaa seinään hakkaamista.

Sitä aloin vielä aamukahvilla miettimään, tuosta blogiin eksymisestä nimittäin, että useinhan joitakin blogeja lukee hetken ja sit ne vain jää muutenkin. Aika harvoja lukee vuosikausia kun jutut joko muuttuu tai sitten että ne ei muutu.

Blogin osoitteen muuttuessa otin tietoisen riskin, ettei kaikki lukijat seuraa ja se on musta todellakin ok, sillä juttujen takiahan blogeja pitäisi lukea eikä tavan. Uusia tulee, vanhoja menee ja valitus on ikuista ;)

ps. Tee se juttu tosta aiheesta!

Pitää nyt alleviivata, että mulla ei ole päivääkään kokemusta lapsi+parisuhde kombosta, joten en oikeastaan tiedä mitä sellainen hyvä olo perusperheessä on. Yyhoo arjessa varmaan suurin saavutus on ola säälimättä itseään ja lastaan ja kun sen tilan saa, on kaikki helpompaa. Mutta kyllä lapsien kanssa pärjää ilman toista vanhempaa arjessa, kunhan saa edes välillä vapaahetkiä. Ja yleensä niitä tosiaan saa silloin kun toinen vanhemmsita on vetovastuussa kokonaan.

Joo siis tiedän että lapsen kanssa pärjää, lastenkin. Meillä on tietty kauhean hyvät tukiverkostot, mitkä säilyvät varmasti oli perheen rakenne mikä tahansa. Enkä ole ihan varma paljonko mulla sitä kokemusta "hyvästä perusperhearjesta" on loppujen lopuksi, mutta ehkä tää ei ole oikea aika ja paikka avautua siitä :).

Ydinperheidyllikin voi todellisuudessa olla sellainen, että toinen vanhempi on käytännön yksinhuoltaja. Todellakin, voi olla, että toinen vanhempi hoitaa oikeasti lastaan ensimmäisiä kertoja vasta eron jälkeen etävanhempana.

Sivuhuomautuksena: Juridisestihan monet ovat oikeasti nykyään yhteishuoltajia, eli lapsella on etä- ja lähivanhempi.

Niin on. Mä pidän kyllä kiinni yksinhuoltajuudestani, jos lapsi on mun vastuulla suurimman osan ajasta, mä en yhteishuoltajuuteen lähde. Onneksi tämä ei ole ollut ongelma toiselle vanhemmalle, jonka isyyteen ei huoltajuuspäätökset vaikuta.

En oo lukenut tota juttua, mutta allekirjotan kyllä.. Olin esikoisen odotus- ja vauva-ajan yh ja nykysin avoliitossa elävänä kahden lapsen äitinä muistelen välillä niitä yh-aikoja haikeena :D Mä nautin ihan suunnattomasti siitä, että sain olla yksin ja tehdä kaikki päätökset ite. Kun lapsi nukku, mulla oli aikaa ihan vaan itelleni ja sain tehdä mitä ite halusin. Sai syödä mitä halusi ja mennä minne halusi, milloin halusi. Kenenkään kanssa ei tarvinnu riidellä, eikä ketään muita tarvinnu ottaa huomioon missään kuvioissa.. Ei sillon kyllä juurikaan mitään lapsivapaata ollut, mutta eipä sitä oo nytkään paljoa enempää.. Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta kyllä mä melkein väittäisin, että joiltain osin olisin onnellisempi ja tyytyväisempi yksin :)

Toiset pystyy kimpassa hoitamaan lapsen/lapset, toiset ei. Ja jos jompikumpi luistaa vastuustaan, se on yleensä mies.

Mulla yhteispeli, ja aviolittokin, on toiminut. Kun lähdin opiskelemaan, mun lapset oli 1-, 4- ja 7-vuotiaita. Lasten sairastaessa mies oli pääosin kotona ja mä yliopistolla. Siis mun mies ei ole akateeminen tai taiteilija tms., vaan kuorma-autonkuljettaja. Hän oli eka siinä firmassa, joka oli sairaitten lasten kanssa kotona.

Mä jopa hummasin opiskeluaikana, välillä reippaastikin. Niin, on mun miehellä myös ollut omia menoja ja harratuksia. Yhä paheneva sellainen on pyöräilyhulluus...