Jokainen joskus muuttanut tietää, että postit voivat vielä kauankin seilata ties missä. En siis ollut kovinkaan yllättynyt, kun Tammen lähettämä MiniHelsinki-pahvikirja ojennettiin minulle kirjekuoressaan vauvakerhossamme. Ja ihan hyvä, että ojennettiin sillä niin paljon ihailuja se muissakin äideissä herätti.

Tuntuu, että sydämeni vetää aina muutaman voltin ylimääräistä kun huomaan skidin uppoutuvan kirjaan. En edes tiennyt, että 10 kuukauden ikäinen pallero osaisi käännellä kirjan sivuja, mutta tänään aamulla keittiöstä olohuoneeseen rymistellessä kohtasin tämän näyn:

Punatukka luki kirjaa! Tai no, ainakin katseli hyvin kiinnostuneena kuvia. Voi hyvä tavaton, miten ällistynyt sitä voikaan olla kun huomaa taas jotakin uutta lapsessaan. Se oli tunnistanut ratikan!

Istuttiin sitten yhdessä futonille katselemaan MiniHelsinkiä, minkä kuvat ovat muuten samat mitä Hurraa Helsinki - Ikioma kaupunki-kirjassa, mutta ilman tekstiä ja paksummalla pahvilla. Minä osoittelin asioita ja skidi seurasi sormeani. Aina kun päähenkilö vauva oli kuvassa ja sanoin vauva, alkoi skidiä naurattamaan.


Kyllä meillä ennenkin on pahvikirjat kelvanneet, mutta nyt on alettu huomaamaan Salla Savolaisen piirroskuvista tuttuja juttuja. Ennakkoasenteeni MiniHelsinkiin oli innostuneen ihmettelevä, että miksi tehdä kaksi samanlaista kirjaa, mutta nyt on kyllä eri ääni kellossa. Onhan pahvikirja ihan eri kuin isommille suunnattu satukirja! Sitä voi tutkia ja ihmetellä yksinkin.

Olen muuten suunnittelemassa, että tekisin ihan oikean kirjahyllypostauksen omistamistamme kirjoista. Joku lukija sitä ehti jo tovi sitten toivoa, mutta en ole päässyt vielä tuumasta toimeen, kirjoja kun on tosi paljon ja bloggausaika kuitenkin rajallinen pomon nukkuessa.