Onneks ei oo pakko, jos ei taho!
Äiti on usein äidille susi.
Oot ihan varmasti parempi mutsi, kun teet just noin vaikka näyttäsit sitten laitapuolen kulkijalta ;)

Tajusin juuri aamulla, että olin ihan sekaisin, kun yritin omalle äidilleni suorittaa äitiyttä hänen ollessa kylässä meillä. Ou nou!

Niinpä! Joskus se oma tahtominen ja muiden mallin meneminen vaan tuppaavat menemään sekaisin. ENkä mä sillä, etteikö lapsen tulossa olisi ollut miljoona ihanaa, mielenkiintoista ja itsensä muuttamisen arvoista asiaa, mutta onhan tässä muutamia ihan turhiakin ajatuksia tullut kun on vertaillut itseään muihin. Kyllä mua lapsiasioissa monet jutut kiinnostaa ja osasta on tullut vuoden aikana uusia harrastuksiakin, mutta nyt olisi kyllä löytää se oma minä takaisin!

Liityin juuri facebookissa erääseen vauva-yhteisöön ja totesin että suurin osa yhteisöläisistä oli ilmeisesti jättänyt istukan lisäksi aivonsa synnytyssaliin. Mitään muuta yhteisö ei sisällään pitänyt kuin julkkisäitien parjausta ja lapsien vertailua. Ihmettelin suunnattomasti että missä näiden äitien oma minä on? Onko tarkoitus että kun se vauva tulee niin aivot sulavat ja mitään muuta ei sitten elämässä enää tapahdukkaan? Itse aloitin työt alle kuukausi synnytyksestä ja olen tasaisen tappavasti muutaman vuoron tehnyt joka kuukausi ja kaiken lisäksi en ole imettänytkään ollenkaan. Eli siis en täytä unelmien äidin odotuksia millään lailla. Niin ja olenkin vielä yksinhuoltaja. Minä olen minä ja silti äiti mikä tuntuu olevan joidenkin vaikea ymmärtää.
Apua, tulipa hirveä avautuminen. :D
P.S. Itsekkin saan ihan mielenkiintoisia katseita kanssaäideissä painellessani mustassa parkassa, pillifarkuissa ja punaisissa martinsseissani. :)
Niin ja kiitos huippu blogista!

Mä olen niin sanottu nuori äiti, sain lapseni 22 vuotiaana. Olen aina tarponut vastavirtaan, tehnyt niin kuin itse haluan ja parhaaksi näen. Tämä äitiys luo paineita, synnytyssalissa tukkani oli osaksi räikyvän violetti ja piilokalju komisti toista puolta päästäni. Ja mitä nyt olen lopun kyllästynyt tylsään uuteen minääni. Ja äitini puheisiin, kuinka sinun pitäisi nyt jo aikuistua ja jättää moiset lapsellisuudet. Jopa oma äitini painostaa koko muun mammamassan kanssa minua siihen pirun muottiin. Ja näin ollen olen tympääntynyt omaan itseeni, olen antanut itseni repsahtaa täysin. Lihoa, nuhjuuntua ja ja ja.. Minä olen vieläkin nuori vaikka olenkin äiti. En haluaisi sulautua massaan, kunpa minulla olisi munaa olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta kun haluan miellyttää, haluan että äitini on ylpeä minusta. En halua että muut äidit katsoo vieroksuen. Lapsi toi mukanaan pelon siitä mitä ne muut minusta ajattelevat. Ennen en piitannut. Olipas tämä melkoinen paasaus. - Väsynyt

Itse koin juuri tämäm mammamoitumisen 22 vuotiaana kun synnytin esikoiseni. Huomasin käyväni vain lähikaupassa ja tunsin myyjät nimeltä sekä heillä oli puhelinnumeroni johon soittaa jos esim. heille tuli minulle paketti elloksesta tai anttilasta (eihän äidit shoppailemassa käy kun lapsen pitää keskittyä 100%),kävin mammatapaamisissa ja kerhoissa juttelemassa kestovaipoista ja vertailemassa korvikkeita.
Luovuin osasta lävistyksistä,päätin etten ota enää tatuointeja,leikkasin siistin tukan ja pukeuduin hillittyihin (suurimmaksi osaksi ajasta verkkareihin ja pitkähihaiseen paitaan),tein ruuan joka päivä,leivoin leivät ja siivosin kotona...Elämä oli.TYLSÄÄ!

Tälläinen olin niin pitkään ennekuin erosin lapsen isästä.Löysin itseni takaisin.Vihdoinkin.
Lapsi oli tällöin 1,5 vuotias ja aloin pikkuhiljaa muuttumaan.Uskalsin ensimmäiseksi värjätä hiukset ja ottaa ne ponnarilta pois.Seuraavaksi verkkarit vaihtuivat farkkuihin ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa erikoisiin hameisiin ja mekkoihin jotka olivat aina olleet minua jne....

Tästä tilanteesta on nyt 3 vuotta(esikoinen 4,5v).Minulla on ollut rastat,piilokaljuja ym,lävistyksiä tullut muutama lisää,tatutointeja lähes 10 ja lisää tulee,kaappiani koristavat minua miellyttävät (ei yhteiskunnan mielestä äidille sopivat) kokoelmat remmi/ketjuhousuja,erikoisia hameita ja mekkoja ja minä meikkaankin.
Ja minä olen taas raskaana.Tällä kertaa yksinodottaja.
Aluksi pelkäsin(ja oikeastaan ajattelinkin että näin pitää käydä) että taannun taas synnytyksen jälkeen samanlaiseksi kuin esikoisen kanssa mutta vaikean ja väsyttävän raskauden jälkeen (viimeiset 3kk en on ollut kunnon itsensä raiskaamista.Joka paikkaan on sattunut,kävelen kuin ankka,olen määrätty vuodelepoon,olen ollut väsynyt enkä ole jaksanut panostaa mihinkään eikä vaatekaapistani olen mahtunut kuin 1% vaatteistani päälle,kiloja tullut 15kg)oikein odotan että saan kaivaan naiseuteni takaisin tuolta kaappien kätköistä ja saan olla oma itseni :D

Ihanaa, vertaistukea! Kohta paukkuu puoli vuotta äitiyttä, ja on ollut pakko alkaa etsimään omaa itseään uudestaan. Näin kauan kesti, ennen kuin tajusin, että haluan olla niin paljon muutakin kuin pelkkä äiti - ystävä, nainen, vaimo, työntekijä ja niin edelleen! Lisäksi sitä haluaisi välillä tulla huomioiduksi myös omana itsenään, eikä äiti-lapsi -parina.

Jotenkin sitä vain onnistuu aivopesemään itsensä siihen, että lapsen jälkeen pitää olla "täydellinen äiti", mutta eihän täydellinen voi olla aina itseensä pettynyt, nuhjaantunut ja teennäinen? Aika nopeasti tuli myös lopetettua vauvajumpat ja -tapaamiset, koska jos johonkin lähden, en tosiaankaan jaksa puhua aina vauvoista (lapsi on niin suuri osa elämää että se on jo automaattisesti puheissa)ja on pakko myöntää että ei muiden lasten kehitysvaiheet ja perunansyöntitavat niin paljon kiinnosta.
Tämän kaiken myöntäminen ääneen onkin eri asia, kun ympäristö odottaa ihmeellistä muutosta entisesti persoonasta äiti-persoonaan! Enhän minä ollut vastuuton edes ennen lapsen syntymää, miksi nyt pitäisi alleviivata ja ulkonäöllään antaa ymmärtää että minusta on _tullut_ vastuullinen äiti?

Ennen lasta minä pidin musiikista, keikoista, taiteesta, piirtämisestä, maalaamisesta, ompelusta, valokuvaamisesta... Nyt kun haluan tulla taas itsekseni, haluaisin tehdä noita asioita uudelleen, mutta saako äiti tehdä niitä, ja ennen kaikkea - keneltä pitää pyytää virallinen lupa jos haluaa? Neuvolasta? Me olemme minä ja lapsi, ei äiti ja lapsi - äiti olen vain lapselleni, muille olen minä.

tää nyt ei ehkä ole kommentti suoraan sun kirjoitukseen, muusta pohdinnasta pulppuavaa...

mulle itselleni on vierasta joko/tai -ajattelu. että joko oot perusmutsi tai sitten tatuoitulävistetty tai jotain muuta erikoismutsi. musta ois hirveetä kans ajatella, ettäpitäis hampaat irvessäolla jotain todella muuta kuin äidit yleensä ovat, ettei vain olisi osa massaa. kai jokainen on ihmisenä sellainen kuin on, oli äiti tai ei? mulla äitiys ja "aiempi minä" ei ole koskaan sulkeneet toisiaan pois. kasvolävistyksestä luovuin työn, en lapsen takia. tatuointeja on tullut ja tulee lisää raskauksien ja imetysten välissä (nyt en ehtinyt, kun toka ei loppunut ennen ekaa...). festareilla olen käynyt 18-vuotiaana kerran, baareista en ole tykännyt koskaan joten siihen mun ei tartte edes palata. töissä tykkään olla, joten sinne palasin jo vauvan ollessa 8kk mutta nyt ryhdyin osa-aikaiselle, että ehdin olla enemmän lasten kanssa. meikkaan ja tälläydyn töihin, muuten en jaksa ja raahaudun kauppaan lähiöspurgun näköisenä kaukana siitä piikkikoroissa, kynähameessa ja lapponian koruissa sipsuttavasta työminästä. nuo molemmat ovat kuitenkin MINÄ eivätkä toisiaan poissulkevia rooleja. se, että olen aina tykännyt pukeutumisesta, ei tarkoita että minun pitäisi sitäkään suorittaa aina. se kynähamekin tahmaantuu aika äkkiä, kun lapse hakee tarhasta ja kotimatka autossa leikitään äidin koruilla, jotta oltaisiin huutamatta.

ja vaikka en koskaan ajatellut, haluanko äidiksi, mä rakastan olla äiti. en vaihtaisi sitä koskaan pois.

no, jopas taas horisin joutavia.

ps. sauna on pesty!

Ymmärrän. Mulla on tosin enemmän kriisiä ikäni suhteen, kuin äitiyden suhteen. En minä halua ostaa vaatteitani mistään aikuisten myymälästä, saati pitää jakkupukua. Enkä halua vaihta radiokanavaa ylex:stä mihinkään novaan tai grooveen. Minäkin haluan tietää mitä tapahtuu, ja käydä säännöllisin väliajoin jollain keikalla. Nyt se on tosin vähän jäänyt, mutta en mä aio niistä kokonaan luopua. En vaan suostu.

Paljon tuttuja ajatuksia! Mulla on kaksi lasta ja huomaan, että tarve "oman itsensä löytämiseen" ja ahdistus siitä, että haluaa olla myös jotain MUUTA kuin äiti tms. tuli nyt toisella kertaa jo aiemmin kuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Eli sitä niinkuin katoaa hetkeksi sinne vauvamaailmaan ja sitten alkaa taas haluta tehdä enemmän niitä "omia" juttuja, lasten kanssa tai ilman. Nyt en myöskään halua potea huonoa omaa tuntoa siitä, mun mielestä näin kuuluukin olla.

Olen järkeillyt, että tämä on mun tapa olla äiti, ja selkeästi aika monen muunkin, ainakin kun näitä kommentteja lukee. Ajattelen, että mun lapsilla nyt vain on sellainen äiti, joka ei täysin ja kokoajan omistaudu vain heille, mutta että arvostavat sitäkin varmaan sitten myöhemmin, koska se tekee minusta sellaisen kun olen. Rohkaisen heitä sitten siihen samaan tai jotain :) Ja silti ovat mulle tärkeitä ja tietävät sen varmasti.

Sulla on kiva blogi, olen lukenut jo pidempään mutta nyt vasta taisin ensimmäistä kertaa kommentoida! Mielelläni luen ajatuksiasi.

repeilin ajatukselle susta meandin perhostunikassa :) musta tuntuu, että äitiys on kaikkein eniten opettanut mulle kärsivällisyyttä. kun olen luonteeltani vähän sellainen, että kun on joku työ, hoidan sen pois alta. eikä unikoulua tai imetyksen takkuamista tai aamupuurolla leikkimistä saa ihan niin heti järjestykseen. käämi meinaa palaa ihan liian usein silti. oon huomannut tämän noin kuukautta sun lasta nuoremman lapsen kanssa, että viime viikkoina omat ei-lapseen-liittyvät mielenkiinnon kohteet on taas alkanut tulla enemmän esiin. varmaan se on myös vähän biologisesti ohjelmoitua, ettei enää elä vauvan kanssa niin symbioosissa ja jää ajatuksia enemmän muullekin. sitten on erikseen tietysti nämä ihmiset, joiden elämä on jo ennen lapsensaantia pyörinyt äitiyden ajatusten ympärillä. itse en koe olevani mikään "äitityyppi" enkä pidä lapsista sillä tavalla yleisellä tasolla, ainoastaan hyvistä tyypeistä (joita lapsissa on tosi paljon) ja tutuista lapsista.

Mä en oo koskaan tykännyt notkua vauvamuskareissa tai hiekkalaatikon reunalla kymmenen muun mutsin kanssa jauhaen siitä, minkä merkkinen kestovaippa on paras tms. Yhtään kuitenkaan heitä paheksumatta.
Mielummin pakkaan ton uusimman Tyypin vaunuihin ja lähden kaupungille moikkaamaan ystävää kahvin merkeissä ja juoruamaan. (Eikä tää tarkota ettenkö olisi siellä hiekkiksen reunalla ikinä istunut...)
Oon ollut kohta äitinä "jo" 9 vuotta ja elänyt myös omaa elämää samalla ollen lapsilleni oikein mallikas äiti.
Kaikista parasta on se, ettei kukaan koskaan usko mun olevan äiti jos liikun ilman lapsia. Olen kuulema kovin nuoren näköinen... Kun sanon olevani äiti ja vieläpä kolmen lapsen äiti ja vieläpä naimisissa oleva äiti, jää monen monttu auki! :D Ja vielä kun erehdyn kertomaan sen oikean ikäni, ei noilla epäilijöillä ole enää sanaa sanottavana.
Oot just sellanen äiti kun olet. Sillä olet varmasti paras äiti omalle lapsellesi. :)

Parasta äitiyttä on olla sellainen äiti kuin oikeasti on! Ei ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa. Sun tapa olla äiti on ihastuttava. Itse olen vähän tylsä hiekkalaatikon reunalla istuja, mutta omalle jälkikasvulle paras mahdollinen :)

Hih, meandi-mammatunikat ja varustelekan takki sopiskin hyvin yhteen! ;)

Joo, mut siis joo. Hyvä postaus ja paljon samoja mietteitä oli silloin kun oma lapsi (kohta jo 4) oli tuon ikäinen kun sun poika nyt. Lopettelin imetystä noihin aikoihin ja kun sitten pääsin niistä imetyshormonihuuruista niin tajusin ihmeissäni että oho, olin taas oma itseni. Mutta toisin kuin sinä, niin en edes ollut tajunnut sitä miten kaukana olin ollut omasta itsestäni vauvahuuruissani ja miten paljon olin oikeesti muuttunut vauvan tulon myötä. Oli upeaa kun imetyksen loppumisen jälkeen olin taas kykenevä ihan normaaliin toimintaan, mm. muodostamaan oikeita ja kokonaisia lauseita ja puhumaan muustakin kuin niistä kestovaipoista ja soseista.

...ja komppaan kanssa ton varusteleka-lookin ja vaunujen yhdistämisen vaikeudesta. Mulla tyyli muuttui tosi paljon vauvavuoden aikana mutta palasi kyllä sitten taas takasin vanhaan rönttöön. Tuntui että vaunujen kanssa liikkuessa oli aina jotenkin näytillä, ja (ehkä myös) arvostelun kohteena. Mummot ja myyjät puhutteli rouvaksi ja muuta vastaavaa. ja itsekin olin ihan tosi epävarma kaikesta äitiyteen liityvästä, otin arvosteluna sellaisetkin jutut jotka ei varmaan ollut siksi tarkoitettu.

Mut joo, sitten palasin takas itsekseni, pienen kriiseilyn jälkeen, ja hyvähän se on välillä vähän kriiseillä, tajuu taas tarkemmin sen mitä itseasiassa onkaan.

Sä oot mahtava äiti!! Ihailen suuresti! <3 Tiedätkin jo mitä mieltä mä olen perus mamma-jutuista. Itse oon todella kaukana pullantuoksuisesta perinteisestä suomalaisesta äidistä. Meijän vauvoilla ei ole ollut harsoja vaunuissa, eikä aurinkolaseja. Meillä vauvoilla on alusta asti ollut tyynyt käytössä, vaikka suomen sääntöjen mukaan ei saisi. En ole käynyt mammalounailla enkä muskareissa enkä vauvauineissa. Ulos mennään kun siltä tuntuu. Olen ollut illan menossa, vaikka vauvat ovat olleet melko pieniä. Ei saisi, koska silloin on huono äiti. Lista asioista joita "hyvän äidin" odotetaan tekevän, on pitkä. Itse en ole tehnyt puoliakaan oletettujen kirjottamattomien sääntöjen mukaisesti. Elämäni on rentoa, ilman paksuja ulkohousuja ja coretex kenkiä itselläni;) Silti me ollaan todella onnellinen neljälapsinen perhe. Lapsemme ovat tasapainoisia, empaattisia ja kilttejä. Sosiaaliset taidot ovat heillä kohdallaan, vaikka emme ole päiväkotiin vieneeet tai tavattu paljoa muita lapsia. He ovat opetelleet monet taidot vasta paljon myöhemmin, kun monet muut. Ei haittaa vaikka oppii leikkaamaan saksilla muutaman kuukauden myöhemmin tai polkemaan muutaman aikaisemmin. Pääasia, että rakautta ja hyväksyntää riittää!! Siinä kaikki! Hali <3 Terkkuja!

erittäin paljon asiaa! vaatii oikeesti luonnetta pysyä omana itsenään tässä hormonien ja muiden mutsien aiheuttamassa höykytyksessä. muistetaan kuitenkin, että sä olet oikeasti mutsi vaan sille yhdelle ihanalle alle metriselle tyypille. ja sille sä olet maailman paras äiti oli sulla päälläs velouria tai juuttia. saatat toki muidenkin silmissä olla äiti, mutta se taas merkkaa miljoonasti vähemmän.

mullakin on ympärillä ihmisiä jotka pitävät mua ainoastaan mutsina. mä en sitten välttämättä taas jaksa enää näitä ihmisiä. se lokerointi ottaa aivoon melkein yhtä paljon kuin se, että jotkut ei kestä mitään puheita lapsista. mustavalkosuus ei oikein näissä(kään) asioissa toimi.

ja pitää sanoa, että onneks mulla on pari samassa jamassa olevaa kaveria joiden kanssa saa tuutata suurimmat beibihöyryt pihalle, jos sitä tarvitsee. sitten jää paljon enemmän kapasiteettia muuhun elämään ja niille ihmisille joista haluaa itsekin irti sellaisia asioita joita ei vauvavauvauvauva-lätinän lomassa ehkä irti saisi.

Jotenkin en osaa ainakaan itsestäni kuvitella, että äitiys olisi minua kauheasti muuttanut, tai että se varsinkaan elämääni rajoittaisi, enkä kyllä tunne kuin muutaman ihmisen joiden elämää äitiys kuulemma rajoittaa... Jokainen olkoon äiti omalla tavallaan, kunhan tosiaan kasvattaa lapsensa kunnon kansalaiseksi.
Arvaappa vain, kuinka monta vihaista kommenttia sain kun tein keikkatöitä Eemilin ollessa vain 1kk ikäinen, vaikka lapsen kanssa oli hänen oma ISÄNSÄ, ei kuulemma ollut soveliasta lähteä silloin töihin ja jättää isää lapsen kanssa. Ja nyt kun haaveilen jälleen keikkatöistä Veetin ollessa 3kk, niin olen taas saanut kuulla samat saarnat -.-

Mikä ihana teksti!! Juuri näin täälläkin!! Olen huomannut, että taidan olla heräämästä tästä "äitihorroksesta" ja palautumassa pikkuhiljaa taas omaksi itsekseni. Ja pojan syntymästä kohta siis 9 kuukautta.

Moi!
Hyvä kirjoitus!
Olen 7,5kk pojan äiti ja vaikka olenkin hurahtanut vauvajuttuihin, niin koen tekeväni ne omalla tavallani. Me kuunnellaan kotona vauvan kanssa ramopunkkia ja rokkia (toki ipanapaakin), käyn edelleen keikoilla ja viiletän korkkarit tai converset jalassa menemään vihreä parkatakki yllä vaunujen kanssa. En ole jäänyt kotiin vauvan kanssa, vaan olen kiinnostunut lähtemään kaikkiin juttuihin mukaan, mm. vauvakino, vauvakahvila, värikylvyt, muksufestarit, muskari jne. En kuitenkaan mene muiden mukana, esim. Uiminen ei oo myöskään mun juttu, niin en todellakaan ole aloittanut vauvauintia tai jos ei jakseta herätä aamulla vauvakahvilaan, niin en ota mitään paineita siitä, vaan sitten tehdään jotain muuta tai ollaan tekemättä.
Musta on ihanaa että mulla on paljon ystäviä joilla ei ole lapsia ja ihanaa että on niitä keillä on niitä enemmänkin.
Omasta mielestäni olen juuri sellainen kun olin ennen Valoakin, paitsi lisäkiloja on enemmän enkä rieku joka toinen lauantai keikoilla/baarissa. Mut oon maailman onnellisin äiti ja yritän kasvattaa Valosta suvaitsevaisen herrasmiehen ;)
P.s. Ja mä vihaan me&i-tunikoita! Odotan kevättä, että saa vetästä nahkarotsin niskaan :)

Aurinkoa ensi viikkoon!

Hienoa, että tässä maassa on muitakin äitejä, jotka kokevat olevansa muutakin kuin äitejä. Tykkään käydä äiti-lapsi kerhoissa ja muissa harrastuksissa, mutta silti kaipaan jotain omaa. Tapaamisissa suurin osa äideistä hehkuttaa, kuinka ihanaa tämä aika onkaan, kuinka lapsi auttaa jaksamaan arjessa jne. Koen olevani niin ulkona tästä. Miksi pitää alkaa elää elämäänsä lapsen kautta ja unohtaa itsensä? Marttyyriksi en halua alkaa. Lapsi tulee osaksi tätä perhettä, ei toisin päin.
On raskasta olla muutakin kuin äiti, kun lähimmät ystävätkin (äitejä hekin) pyörittelevät silmiään ja ovat Äitejä. "Jokainen on äiti tavallaan" on jo lähes kirosana.

tää postaus kosketti myös minua, vaikka poika on vasta kohta 3 kk vanha. Olin tässä välissä yhden viikon flunssassa ja en päässyt omiin menoihini (uimaan ja kuntosalille), joissa olen käynyt jo pari kuukautta säännöllisesti. Äitiys alkoi heti tuntua tajuttoman raskaalta... Minä ainakin siis tarvitsen sitä omaa aikaa tyhjentää päätä. Ja en koe olevani huono äiti, pojalleni olen paras äiti ja iloinen & rento äiti on mukavampi kun se takakireä eukko joka olen ollut flunssan aikana :D

En ole oikeastaan tuota ajatellut. Monet ihmiset, siis aikuiset naiset jotka olen tuntenut lapsesta asti, ovat jonkun äitejä, ja olen aina ajatellut heitä henkilöinä, en ÄITEINÄ. Eikä ensimmäinen ajatus vaatteita hankkiessa todellakaan ole se, ovatko ne ÄIDILLE sopivia, vaikka en kyllä kuollaksenikaan halua olla kymmenen vuoden kuluttua se rusinanaamainen kuntosalilla persettään kiinteyttänyt viisikymppinen joka pukeutuu samalla lailla kuin teini-ikäinen tyttärensä.

Tässä nyt joutuu olemaan vastuussa muistakin kuin itsestään, mutta kai se kuuluu aikuisuuteen. Vaikka ei olisi lapsia, niin omat vanhemmat väistämättä vanhenevat ja tarvitsevat apua, toistaiseksi apple-tukea ;) mutta tulevaisuudessa mahdollisesti myös hoivaa. Puolison molemmat vanhemmat ollaan jo saatettu haudan lepoon.

Kyllä äidiksi tulo muutti minua ja sen seurauksena vanhat remmiminihameet, maiharit ja goottivaatteet eivät tuntuneet enään omilta. Tilalle tuli ehkä hillitymmät, mutta persoonalliset vaatteet. Samoin kun sen hermostuneen, epävarman ja ahdistuneen nuoren naisen tilalle, joka olin ollut, tuli päämäärätietoinen, itsevarmempi ja kärsivällisempi nainen.

Vauva-ajan jälkeen voimavarat alkavat riittää muuhunkin kuin äitinä käytetävissä olemiseen ja teillähän on koko elämä edessä. Vauva-aika on kuitenkin lapsen elämässä vain yksi vuosi ja lapsi itsenäistyy vuosi vuodelta enemmän ja haluaa tehdä myös omia juttujaan. Ei siksi kannata hukata tai uhrata itseään lopullisesti vain äitiyteen. Äitiys on kuitenkin vain yksi, vaikkakin tärkeä, osa minua ja asioita joita haluan tehdä ja saada aikaan.

Aika hauskaa että melkein kaikki tähän kommentoineet painottavat pukeutumistyylinsä olevan jotenkin erikoinen. Se ei varmaan ollut varsinaisen kirjoituksen pointti.

Minä olen pitäny omanlaisia vaatteita sekä raskaus- että äitiysaikana. Enkä ole missään vaiheessa menettänyt halua omiin juttuihin (käsitöihin). Minä en vaan tiedä missä hemmetin välissä niitä omia juttuja tekis. Olen päivät kotona lapsen kanssa ja minulla on huono omatunto jos jätän isän hoitamaan lastaan, sillä tiedän että hänkin haluaisi omaa aikaa työpäivän jälkeen. Joten jos jollain ois ihan käytännön vinkkiä niin saa ehdottaa.

Mä en oo kyllä lähtenyt siihen että "näin pitää tehdä, kun muutkin tekee". Kaksi lasta ja ollaan eletty omanlaista elämää. Eikä mua ole missään tuomittu, siis "äitipiireissä". Tai sitten oon vaan niin tyhmä etten tajua :D Mutta ihan sama, lapset kasvaa, on tasapainoisen oloisia, kaikki on hyvin ja minä onnellinen - tämä riittää.

Multa kysytään usein, että onko nää kaikki lapset sun. Oon ollut 19, 20 ja 24 kun on syntyneet, ja nyt esikoinen lähtee siis eskariin.
Bussissa ilman lapsia myydään lastenlippua, ja perhekerhoissa ollaan suut auki kun kerron ikäni.
Joskus kun kävin ihan ALKOssa ostamassa yhtä pulloa viiniä (isommat lapset oli pieniä, ja tuplarattaissa) niin kysyttiin paperit. Teki kyllä mieli kovasti kysyä myyjältä, että luuletko että otin alaikäisenä naapurin lapset mukaan, että saan viinipullon ostettua..
Minä kuljen kesät talvet tennareissa, tosin nyt lasten myötä talvitennarit on goreversiot, mikä ei näy päällepäin :D
Hiustenpidennykset löytyy, arsenaali liinoja ja kestovaippoja, eikä yhtään jakkua tai suoria housuja.