Sorry ku kysyn, mut siis oletko siis oikeesti yksinhuoltaja, vai onko sulla puoliso? Ku oon saanu sellasen käsityksen että yhdessä asut jonkun kanssa (siis lapsen lisäksi :))..

Vai onko kyse siitä, että lopulta et pyydä ketään viettämään päivää lapsesi kanssa, koska et ole oikeastaan valmis irtautumaan päiväksi? Kyllähän se vapaapäivä onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan. Ei vaikuta sille, etteikö sinulla olisi tukiverkostoa niin halutessasi. Enkä epäile, ettetkö tietäisi sitä itsekin. :) Jos lohdutta, tuo sama ajatus tuntuu olevan jokaisella äidillä. Ihan näin sivusta seuranneen röheällä rintaäänellä mölisen.

Terveisin, purkkien järjestäjä
(joka vaihtaisi sen mieluusti aikaan lasten kanssa).

Ja toisaalta jokaisella on erilainen rytmi elää. Toiset pystyy tekemään samassa ajassa enemmän asioita kuin toiset. Ja yksinhuoltajuus on varmasti raskasta, eikä mitenkään hävettävä asia. Päin vastoin kunnioitettavaa, että uskaltaa pitää kiinni omista unelmista!!!! Mutta jos olet tosissasi noiden tunteidesi kanssa, väsymys, että nyt tekisi 8 tai 12 h breikki hyvää, ota ihmeessä yhteyttä tukiverkostoosi ennen kuin alkaa kuulumaan päästä pim ja pom. Aina kun ei tiedä oliko tämä nyt joku sarkastinen postaus vai mikä. Lapsesta erossa olemista joutuu harjoittelemaan, eikä se varmasti ole alkuun helppoa (näin sivusta seuranneena senkin huomannut).

tsemppiä! oon siirtynytkin ihan vakkarilukijaksi, minä lapsetonkin! :)

Ymmärrän kyllä täysin tarpeen olla joskus yksin. Vaikka meitä onkin kaksi vanhempaa, toinen on aina iltamyöhään töissä ja minä kaikki päivät kahdestaan vauvan kanssa. Voi miten mukavaa olisi joskus vaikka nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa tai olla vaan, ilman että joku tarvitsee koko ajan. Ja ehdoin tahdoin hankaloitan elämääni sillä, että suoritan tässä samalla opintoja, eli käytännössä silloin kun lapsi nukkuu.

Jos joskus harvoin (t o d e l l a harvoin) saan olla yksin ilman velvoitteita, en sitten edes osaa ottaa rennosti. Mutta I feel you, jos yhtään helpottaa! :)

Suklaa auttaa ahistukseen.

Huh, tiedän tuon tunteen niin hyvin. Tosin mulla olis ainakin kolme tai neljä ihmistä, jotka varmaankin hoitaisivat poikaa jos pyytäisin, mutta mä en ensinnäkään osaa viedä hoitoon kellekään lastani maksamatta siitä korvausta, ja toiseksi tiedän, että näillä henkilöillä on myöskin rankkaa elämänsä kanssa, enkä haluaisi olla lisätaakkana...

Ja mulla kanssa nuo ns. "vapaahetket" päiväunien aikaan menevät usein siivoamiseen tai muuhun yleishyödylliseen toimintaan, homma on alkanut mennä siihen, että en osaa ottaa rennosti, vaan tunnen heti huonoa omaatuntoa. Perinteinen, kaikenjaksava, tekevä, kantava, kestävä äitimyytti se taitaa kummitella meidän taloudessa.

Itseäni vielä ahdistaa se, että kun palaan työelämään,saan siellä myös tehdä hoivatyötä..hoitoa ja huolehtimista. miltähän tuntuu seuraavat vuodet hoitaa 24/7 muita...joskus hirvittää tämä tulevaisuus, ja haluaisin mennä jonnekin liukuhihnatyöhön, jossa ei tarvisi huolehtia mistään elollisesta oliosta.

En osaa muuta sanoa, kun että toivon mukaan sulle järjestyy apuvoimia...En tiedä millaset työkuviot sulla on, vai opiskeletko vielä, tms, mutta joskus työelämään paluu saattaa kuulema olla hyväkin asia. Itseni kohdalla en tiedä onko se, mutta toivotaan.

Asiat menee niinkuin ne järjestää. Jos lapsella on isä niin pistä isä hoitamaan lasta. Jos sinulla on ystäviä niin ota apua vastaan. Sukulaisetkin. Jos sinulla ei ole lähipiirissä ketään kuka voisi auttaa niin olet varmaan sitten aika onneton ihminen.

I feel you too. Mulla on kokemus siitä, kun olin kuukauden päivät itekseen vauvan kanssa-ei ole helppoa ja nostan hattua todella kaikille pääsääntöisesti itsekseen vauvan kanssa olijoille! Hoitajan hommaaminen on ihan eri asia kun vastuun jakaminen toisen aikuisen kanssa. Hoitajan hommaaminen ei myöskään ole yksinkertaista ja jos väsähtäminen tulee nyt just, niin ei hoitajaa siihen hätään heti mistään saada.

Joku on kertonut saaneensa jeesiä kotipalvelusta, en sitten tiedä.

Ymmärrän tod ja blogimaailma on usein niin pintaa ja pinnan kiillottelua.

Kiva kun jaoit henkilökohtaisempaakin juttua, olen ollut lukijana jonkun aikaa;)

Täälläkin yks äiti tietää niiiin ton tunteen vaikka en yksin olekaan. Juurikin toi tunne että voi kun joskus vois olla olematta saatavilla. Voimia!

Ja vielä tommonen: http://www.mll.fi/perheille/lastenhoito/
Ite ei ole tarvinnut palkata ulkopuolista mutta kaveri on ollut tuon kautta hoitajana ja on kyllä pätevän ja luotettavan tuntuinen kuvio se.

Kannattaa ehdottomasti ottaa aikalisä ennen kuin alkaa tuntua liian pahalta.

Nimim. 2 viikon ja 1 päivän päästä ensimmäistä kertaa vuoteen ja kolmeen kuukauteen yksin ilman lasta yökyläreissulle lähtevä äiti

Jaksamisia. Pienen lapsen kanssa päivät on rankkoja, saatikka että et saa omaa aikaa edes illalla.

Espoossa on ainakin mahdollisuus saada hoitoapua olisko ihan kaupungilta. Eli siis hoitotäti vie lasta esimerkiksi puistoon kerran viikossa pariksi tunniksi. Taisi olla vielä ihan ilmaista pienituloisille. Kannattaa ottaa selvää jos et ole vielä sitä tehnyt.

Voimia tulin toivottamaan. Tuttuja ajatuksia ja tunteita, vaikka mies pyöriikin kuvioissa samassa taloudessa. Jotenkin vaan tuntuu, että tämä reilu kahden vuoden mittainen kotona oleminen (joka ei muuten pääty vielä ainakaan yli vuoteen) hajottaa pään toisinaan aika tehokkaasti. Varsinkaan, kun poika päätti sitten jättää päikkäreitten nukkumisetkin pienemmille. Eikä siihen ole nyt auttanut edes kokonaiset viikonloput, jotka olen saanut viettää yksin, kun silloin pyörii päässä vaan, että pitäisi tehdä tuota ja tätä ja sitä ja mennä tonne... Loppujen lopuksi se menee siihen, että istun sohvalla ja huomaan, että on sunnuntai-ilta ja pojat tulossa takaisin kotiin.

Voi kun olisi niitä kavereita, joille voisi viedä kymmenen minuutin varoitusajalla pojan pariksi tunniksi, kun tuntuu että ahistaa liikaa...

Mulla heräs heti sympatiat kun tän luin. Hassua miten joitain tuntuu ärsyttävän. Jos ei ole sitä ja tätä, niin oot varmaan aika onneton. Kamoon hei. Väsymys ja ahdistus voi yllättää ja selättää kenet tahansa, lyhyt- tai pitkäkestoisesti. Oli sitten yksinhuoltaja tai parisuhteessa. Kun siihen ei osaa tai tajua reagoida ajoissa, ei enää kykene asialle mitään tekemään. Voimavarat on lopussa ja vaikka ehkä saisit jonkun hoitajan lapselle, niin ei vaan enää jaksa ottaa sitä aikaa itselleen, mikään ei kiinnosta.

Mutta en kyllä tänne jaksa alkaa enempää aiheesta nillittämään, se on mitä se on, jokaisella on omat ongelmansa. Ja kukaan ei voi tietää millaista voi toisella olla, jos ei itse ole ollut samassa tilanteessa. Vierestä katsominen ei ole sama asia.

E, jos haluut jutskaa, laita mulle sähköpostia. Voidaan tilitellä puolin ja toisin, jos jaksat. Tsemppiä!!

Kommentoin nyt vaikka meillä on myös toinen aikuinen perheessä..silti joskus tuttu tunne. Meillä toinen on vähän väliä pitkiä aikoja pois kotoa, ja olen huomannut, että sitä apua ei saa aina edes rahalla. Nimittäin kaikki "maksullinen hoitoapu", varamummot ja opiskelijat, kulkevat kai vain julkisilla, koska jos asuu vaikka "metsän keskellä" kuten me, tänne ei sitten tunnu saavan apua edes siihen huikeaan 30€/h hintaan, mitä nämä jotkut yritykset tarjoavat. Jonain epätoivon ja itsesäälin hetkinä olen miettinyt, että meneeköhän yksinhuoltajilla, joilla on hyvät tukiverkot ja vaikka isovanhempia apuna, paremmin. Toisaalta, jokaisella on ne omat murheensa. Varsinkin nyt kun ei pääse edes pakkasen takia kunnolla ulkoilemaan, tuntuu joskus että seinät kaatuvat päälle. Kevättä odotellessa.

Tsemppiä!

Saat minunkin sympatiat. Täälläkin on mies mukana kuvioissa, mutta silti meinaa seinät kaatua välillä päälle eli en osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa yksinhuoltajana olisi. Esikoisen kanssa sain silloin tällöin ihan omaa aikaa kun mies lähti vaikka vanhempiensa luo yökylään, mutta tämä nuorempi kun ei huoli pulloa niin tunti pari on maksimi jonka voi vielä tähän saakka olla erossa. Ja sekin aika menee stressaamiseen siitä, että onko (tai myös eroahdistuksesta johtuen siis on) kotiinmennessä vastassa täyttä kurkkua rääkyvä pikkuvauva...

Mä haluaisin kans heittää jotain tsemppiä, vaikkei lapsia olekaan ja aikaa on tällä hetkellä niiden peltipurkkien järkkäilyyn... heh.
Voin jossain määrin tavoittaa ahdistuksen omasta elämäntilanteesta, siitä miten yksin on asioiden kanssa ja siihen päälle vielä pitäis sit venyttää ja vanuttaa niitä vähäisiäkin rahoja. Siinä on vähän liian monta juttua kerralla päällekkäin ja seinät kaatuu päälle. Huonoina hetkinä ahdistaa muiden blogien lukeminen ja tietty aina silloin eksyn juurikin sellaisiin, joiden pitäjät tuntuvat istuvan pilvenhattaralla kultalusikka suussa ja Louis Vuitton käsveska kädessä. Eihän se raha onnea tuo, mutta vakaa taloustilanne kyllä helpottais asioita... no mut joo... jokaisella kai ne omat vaikeutensa elämässä.
Tarjoaisin lastenhoitoapua, en vaan osaa olla noin pienen kanssa :/

Jäin vaan miettimään että asutaankohan me lähelläkin (meidän maisemat jää metroradan Mellunmäki varrelle). Meillä olisi tilaa uudelle leikkikaverille vaikka silloin tällöin, lyhyelläkin varoitusajalla. Olenhan yhden kanssa kotona vielä syksyyn saakka, kun toi isompi käy jo sentään osapäiväisesti ottamassa tarha-annostaan.

Terveisin kahden kauhukakaran kanssa ikinakissa oleva äippä. Blogista löytyy mun sposti, jos joskus tuntuu että hei, ehkä tää kortti kandee katsoa. :)

Voi ei. Ei varmaan yhtään lohduta, mutta tiedän tunteen. Olinhan pari vuotta yksin isojen tyttöjen kanssa ja käytännössä ainoa paikka minne ne sain joskus (tai saan), oli mun vanhemmat. Ärsytti olla kolmikymppisenä omista vanhemmista riippuvainen..

Kun poika hieman kasvaa, uskon ja toivon, että sulla helpottaa. Mä ja tytöt tullaan mielellään hoitamaan. Oikeest!!

Voi, komppaan sua. Olen myös yh ja saanut lapseni yksin. Ja vaikka tukiverkostoa on, muistan, että lapsen pahimman uhman aikoihin kolmen tunnin irtiotto tyyliin kerran kuussa ei juuri edes auttanut. Sitä ajatteli että nyt pitää rentoutua ja ladata akkuja. Kolmessa tunnissa! Parasta oli päästä joskus elokuviin, istua hiljaa ja nauttia kun kukaan ei vaadi mitään! Nyt on jo toisin, lapsi isompi ja hoitoon jättäminen ystävälle hetkeksi onnistuu paremmin. Ja monen yh:n "ongelma" tuntuu olevan se, ettei halua olla vaivaksi. Ongelma on myös kyllä raha, moni on mullekin vinkannut MLL:n lapsenvahdeista, mutta harvalla yh:lla on siihen varaa. Yksinhuoltajan paras kaveri onkin usein toinen yh ja isovanhemmat, jos vain asuvat lähellä.

Mutta siis, yksinhuoltajan (varsinkin jos lapset eivät ole joka toinen viikonloppu exällä, mikä mahtava hengähdytauko se olisikaan!)on tärkeä pitää huoli omasta jaksamisestaan. Jos siellä on jotain mahdollisuutta saada kaupungilta apua, kokeile onnea. Se kolme tuntia viikossa on parempi kuin ei mitään.

Nyt on pakko kommentoida kun aihe kolahtaa. Niin kyllä moni muukin kirjoittamasi postaus. Aluksi tsemppaus, yritä jaksaa! Se ei ole aina (todellakaan) kivaa, helppoa, motivoivaa eikä muuta kuin pakollista. Itse en ole yksinhuoltaja (ainakaan papereiden mukaan) mutta mieheni on ulkomailla töissä eripituisia jaksoja 3vkoa - 4 kk joten hetkittäin koen olevani yksinhuotaja tai ainakin arjen pyörittäjä. Ei siitä toisesta maapallon toisella puolella ole kuin henkinen apu! Ja jos yö on täällä hankala niin tietää että viestiin saa pikaisesti vastauksen (kiitos aikaeron...) No ei se juuri sillä hetkellä naurata.
Itselläni turvaverkko on myös kovin hauras (olematon) tai siis verkko on liian kaukana (500km). Olemme muuttaneet ennen pikkuisen syntymää pääkaupunkiseudulle kun oli ajatuksena että mieheni olisi nyt muutaman vuoden Suomessa töissä.... mutta eihän se ihan niin ole mennyt. Omat tutut kuviot siis jäivät kauaksi ja mies maailmalla. Välillä on ollut todella vaikeaa ja raskasta ja toisinaan taas niin antoisaa! Mutta juuri tuo mistä kirjoitit puuttuva aika latautua! Tiedän mitä tarkoitat ja tavallaan myös yksinäisyys ovat minulle arkea, vaikka hiljalleen olen saanut uusiakin tuttuja.
Hoitoapua en ole itse osannut oikeen hakea tai pyytää mistään, koska periaatteessa en ole yksin vaikka olenkin...
No ettei elämä mene liian tylsäksi päätin että lähden tuon 5kk kanssa käymään toisella puolella maapalloa tehden 2 lennon vaihtoa.... hulluudesta on tässä varmaan apua! Tervetuloa aikaero, turistiripuli, isän vierastaminen sekä suuri kulttuuriero. Reissun jälkeen paluu arkeen voi tuntua ihanalta! Tiedän että moni ajattelee että helppoa olla kotiäitinä kun pääsee ulkomaillekin mutta jos ei ole yksin reissannut vauvan kanssa niin kannattaa kokeilla ennen kuin kateelliseksi muuttuu.... Onneksi vielä imetän se helpottaa tälläkin reissulla monta kertaa monia tilanteita!

Tsemppiä sulle hirmuisesti ja pyydä apua jos voimat on oikeesti loppu. Mulla takaporttina on tuo 500km ja apua löytyy ja sieltä myös karautetaan paikalle jos sitä pyydän!

Niin ja kiitos blogista se kuuluu tähän minun omaan aikaan kun pikkuinen on unten mailla ja itse vielä koneella vietän aikaa.