Veit sanat suustani! Samaa olen ihmetellyt itsekin. Olen jo pelännyt olevani ihan kummallinen, kun ei ole vieläkään sitä vauvakuumetta, vaikka vauva on "jo" melkein vuoden. Monilla on jo tässä vaiheessa rakenneultra pikkukakkosesta menossa tai ainakin kova vauvakuume.Sitä ihmettelen myös, että kun oma vauva oppii jotain, vaikka konttaamaan, ja sitä vähän hehkuttaa niin johan tulee negatiivissävytteistä (mutta voitonriemuista) kommenttia tyyliin "odotapas, kun se oppii kävelemään! Saat juosta aamusta iltaan perässä!"No, ei kai sitten muuta kuin hyvää joulun odotusta teille! :)

Asiaa!

Jep. Minut yllätti tämä käsittämätön vauvamaailman järjestelmä jossa opitut asiat, mitat ja ties mitkä jutut pistetään rinta rinnan koko ajan. Saati sitten se toisen lapsen tekemisestä kyseleminen.

oot niin oikeessa, hyvä kirjoitus!

mä kans törmänny paljon tähän vertailuun mm. seurakunnan kahvilatoiminnassa. Ja nähnyt livenä sen kuinka joku istuttaa parin kuukauden ikäistä kun "sen selkä on kuulemma jo niin kehittynyt".Annetaan vauvojen olla vauvoja. Meiän poju 1v 9kk on vielä ainakin vauva, piste. ;DToisaalta sitten mm. neuvola hoputtaa nykyään kehitykses ja varsinkin puhe pitää tulla samaan aikaan kaikilta justiin samalaisena. Tuntuu kummalta jos neuvola täti ehdottaa kolmevuotiaalle puheterapiaa (meidän poika nyt on vaan todella hiljainen ja ujo).yksilöitä ne lapsetkin on.

Kun iso-A oli vauva niin kehittyi mielestäni kamalan nopeasti. Puolivuotiaana oppi istumaan ilman tukea ja siirtyi syöttötuoliinkin, pottailutkin aloitettiin silloin. Nyt tää nuorempi on kohta 6kk, ja mun mielestä vielä ihan vauva. Ei todellakaan istu tuetta, syöttötuoli on harkinnassa mut ei ihan vielä, ja pottailu tuntuisi jotenkin tosi omituiselta tuon vauvan kanssa. Kaipa kun on jo kokenut kaikki jutut yhden vauvan kanssa, niin nyt sit voi nauttia paljon enemmän tästä toisesta :)Mut pakosti noita tulee vertailtua ihan huomaamatta toisiinsa koko ajan, samoin kaikkien muiden lapsiin...

Minä väitän että neuvolan vika. En minä olisi osannut kytätä mitään kellonviisarikääntymistä tai pinsettiotetta ellei neuvolassa niitä olisi joka kerta tivattu. Joko se jokeltaa? Joko se istuu? Samaa sontaa se oli odotusaikanakin... Joko se liikkuu? Joko on hikkaa? Joko supistaa? Hirveetä kyttäämistä.

Oon niin samaa mieltä! Itestäni on tuntunut tosi pahalta, kun lapsia koko ajan verrataan toisiin ja hoputetaan johonkin uuteen saavutukseen. Meillä kaksi tosi erilaista lasta, ja mua ärsyttää, kun monet kehuu sitä vilkkaampaa ja nopeammin kehittyvää. Ujompaa sitten usutetaan että tee nyt, kun tuo toinenkin tekee jo noin. Huh. Annettas vaan lasten olla erilaisia ja opittais nauttimaan siitä. - Kaisa

Sanon että nämä tuskat helpottavat sen toisen kanssa, sitten ei ehdi edes miettiä moisia. Toinen kehittyy rauhassa omalla tahdillaan. Joskus ärsytti kun tuntui että muut ajattelivat etten "tiedä mitään vielä kun on vain yksi lapsi", nyt kahden lapsen äitinä totean: en tiennyt mitään ;)

Samaa mieltä kanssasi. Minulla 4,5 kk ikäinen esikoinen ja tuntuu että kokoajan saa olla selittämässä että mitä osaa ja tai ei osaa... ja miksei osaa, "kyllä ne jo tuon ikäiset, meidän tyttö/ poika ainakin osasi.." Ja pahin on anoppi, joka alkoi kysellä viikon päästä kun oltiin tultu sairaalasta kotiin, että; "jokos se vauva tulee mummulle yökylään, joko,joko..." Voi jessus! Olen yrittänyt nätisti sanoa että kyllähän tässä ehtii yökyläillä vähän vanhempanakin..

Mä tosiaan mietin, että kuka tekee tähän samaan syssyyn toisen VAUVAN? Siinä vaiheessa, kun yöunet on 2h/päivä, ei todellakaan tee mieli toista lasta. Ja kun ne yöunet jää just vähiin, kun vauva oppii koko ajan uutta, niin hiljaa mielessäni toivon öisin, kun tuhannen kerran käännän pojan pois hankalasta asennosta, johon se unissaan on taas vääntäytynyt, että se ei ikinä oppisi mitään :') Ehkä mä olen sitten niin mukavuuden haluinen, että haluan edes vuoden tai kaks nauttia hyvistä yöunista ennen toista lasta.Tietenkin mä olen mukana pojan ilossa, kun se jotain uutta oppii, mutta ihan mielelläni mä annan sen oppia kaiken omassa tahdissa kuin että alkaisin painostamaan sitä. Mä haluaisin, että se olisi vielä se pikkuinen nyytti ((((joka nukkui koko ajan)))), joka just oppi hymyilemään.

Olen odottanut itseltäni tuota tunnetta, mutta sitä ei yllättäen ole tullut muutoin kuin "koska toinen tulee" -ärsytyksen verran. (Ei tule, yksi lapsi ei ole mitenkään vajaa sellaisenaan, saamari) Viimeksi neuvolassa täti kysyi, että noh, mitäs teidän lapsi osaa ja minusta se oli vaan huvittava kysymys. Se osaa liikkua eteenpäin, istua huojuen, syödä, kakkia ja huutaa niin maan pirusti. Se osaa paukuttaa lelulla itseään otsaan ja raivota siitä toistuvasti. Se osaa nukkua huonostija purra imettäessä. En ole kokenut kehityskysymyksiä mitenkään ahdistavana, se kehittyy mitä kehittyy. Tosin jos se kauan vielä hakkaa itseään, niin voi olla, että jokin vähän viivästyy. Sen sijaan ongelma on siinä, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa tuntemattomien lasten kehitykset. Olen toistuvasti ollut tilanteessa, missä minulta kysellään kupeitteni hedelmän kaikkia huisin mielenkiintoisia kehitysvaiheita ja olen itse tajunnut vasta jälkikäteen, että ai niin, olisi ehkä pitänyt kohteliaisuudesta kysyä ne samat siitä toisesta lapsesta. On aivan selvää, että olisin mammakahvilan hylkiö ja sosiaalisesti vammainen.

Oksennan ja ärsyynnyn. "Meidän matti jo piti päätä ollessaan 2viikkoa." Mä en jaksa noita äitien palstoja jossa kehutaan omia lapsia mitä ne tosiaan osaa tehdä, ennen muita tietenkin.Mun laps varmasti tulee osaamaan kaikki aikanaan. Olkoon rauhassa nyt äidin pikku vauva. Ihan luvan kanssa.

Perhevalmennuksenkin tapaamisissa välillä on sellaista makua, että hieman kuulumisssa kilvoitellaan jollain taidoilla tai yhtäjaksoisten unien pituuksilla.Mä omalle mummulleni tänään soitin pojan uusimmat mitat kun se on niitä jo niin pitkään varronnut ja mummu aina kyselee näitä perinteisiä "riittääkö maito" jne., ehkä siksi kun lapsi aluksi kasvoi niin hitaasti. En ole jaksanut mummun kyselyistä pahastua, mutta muiden kanssa en tällaisista kovin mielellään keskustele. Syntymästä ilmoittaessamme annoimme isovarpaan ja etusormen pituudet ja tuntui ihmisiä riepovan niiden perintesten mittojen puute... ;)Juttelin asiasta yhden sukulasen kanssa tovi sitten ja mietittiin että ihan turhaa vertailua, vauvat on niin erilaisia. Yksi keskittyy liikkumaan, toinen jokeltelee ummet ja lammet ennen kuin edes vähääkään kiinnostaa kääntyä. Kolmas taas seuraa kauheasti kaikkea ympärillään tapahtuvaa, neljättä kiinnostaa lähinnä ihmiskasvot ja niiden tuijottelu.Mä olen ihan autuaan pihalla mitä milloinkin kuuluisi osata joten en toivottavasti ota mitään paineita. Ja vastaan kai kun ysytään, toivottavasti ei pahastuta jos itse en esitä vastakysymystä jos ei satu kiinnostamaan. Tuttujen kesken on musta kivaa kun vodaan toinen toistemme vauvoja kehua.

Mun mielestä oman lapsen (kehityksen) ihannointi ja vertailu on aika normaalia toimintaa väsyneen vanhemman päässä. Oma lapsi on rakas, elämä pyörii hänen vatsan ympärillä ja nähdylle vaivalle joka päivä ja joka yö, haluaisi saada jotain vertailukelpoista tunnustusta. Minun vauvani osaa jo sitä ja tätä. Ei se fiksua ole, mutta inhimillistä.