Lapseni pomppimisvimmasta voisi päätellä, että olisin raskausaikana liikkunut aktiivisesti ja hän olisi tottunut heilumaan ja huojumaan. Näin ei kuitenkaan ole, mutta silti meno nyt maistuu. En edes tiennyt tällaisesta kengurupiirteestä lapsissa, mutta ilman pomppimisesta ei päivästä tule mitään.

Aamun aloitamme tutulla ja turvallisella sylikävelyllä, jonka jälkeen herra siirtyy baby björnin jalalla heilutettavaan sitteriin. Se on pikkuhiljaa alkanut myös heilumaan käyttäjänsäkin toimesta, mikäs sen hauskempaa. Sitten parit sylikävelyhuojunnat ja mahdollisesti pomppupallolla pomputtelua.

Asioita hoidetaan vaunujen sijaan liinaillen. Ensin käytössä oli rengasliina, mutta nyt voiton alkaa viemään kudottu pitkä liina, mistä näkee paremmin. Siinä on myös huomattavasti parempi ottaa päiväunet kuin vaikkapa tylsästi paikallaan olevassa sängyssä, mikä on so last season. Hyppypussi olisi kiva, kokeiltu on, mutta tyhmä äiti ei oikein diggaa epäergonomisesta asennosta, joten sillä pomppiminen on harvinaista hupia.

Illan kruunaa pitkä liina+pomppupalloyhdistelmä, mikä on pettämätön yhdistelmä tuutiluu äänilevyjen kanssa (näistä kirjoitan enemmän joskus myöhemmin, ovat sen verran hyvä juttu) josta onkin helppo kaataa kengurunpoikanen sänkyyn odottelemaan seuraavaa pomppupäivää. Muutaman vuoden kuluttua taitaa tulla eteen pomppupallon hankinta. Sellaisella äitikin pienenä pomppi kavereille kylään ja tötterökioskille, että taitaa olla vähän sukuvika.