HYVÄ Mutsi!!!! Olen ihan samaa mieltä sun kanssa...Vaikken tuota artikkelia itse lukenutkaan ja hyvä niin etten lukenu...Olis saattanu pinna kiehua vielä pahemmin kun sulla. :DDD t: jenni

Aijai, nousi verenpaine tuota juttuasi lueskellessa, eli pakko lukea tuo juttu tänään kirjastossa. Yleensäkin kaikki toimittajien omasta päästä temmatut jutut on kyllä niin ala-arvoisia, kun niissä puhutaan yleistäen ja pohjalla on vain tyyliin oma yksittäinen kokemus asiasta. Näitä löytyy myös kirjoina ja tunnusmerkkinä on, että kappale alkaa "Minun lapseni oli aina..." ym. tosi tieteellistä ja yleistettävää. Huhuh. Kannattaakohan minun sittenkään käydä lukemassa tuota juttua ;D !Toivottavasti päiväsi jatkuu paremmin (polta vaikka se lehti?)!

Luin itse myös tuon jutun. Minulle jäi siitä jotenkin erilainen kuva. Minä käsitin Thesslundin jutun niin, että hän on mieltänyt tuon kiintymysvanhemmuuden lähinnä äidin ja lapsen väliseksi jutuksi ja toivoi siihen ajatusmaailmaan enemmän laveutta. Sitä, että isäkin voi syöttää lasta korvikkeella ja ottaa vaikka juoksulenkille mukaan rattaissa.Minusta hän totesi jutussa, että kiintymysvanhemmuuden periaatteet ovat hyviä, mutta jotkut vanhemmat suhtautuvat lapsen hoitoon kuin suoritukseen, jossa kerätään ulkopuolisilta ja ehkä myös sisäisesti arvostusta siitä, miten täydellisesti suorituksessaan onnistuu.Itse uskon vahvasti kiintymyssuhdeteoriaan ja sen merkitykseen ihmisen käyttäytymismalleille. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi imetys, perhepeti ja kantoliinan käyttö ovat ainoita tapoja saada aikaan "turvallisesti kiinnittynyt" lapsi. Eihän noissa edellä mainituissa hoitotavoissa mitään vikaa ole, mutta kaikille ne eivät syystä tai toisesta ole mahdollisia.

Hyvä teksti, nyt pitää vielä napata kaupasta mukaan olivia ja lukea sen juttu :)

Niin, näkökulma varmaan oli laventaa kiintymysVANHEMMUUTTA koskemaan myös isää, mikä omasta mielestäni on itsestäänselvää, termissähän ei ole sanaa äitiys. Enenmmän minua ärsytti kummalliset sanoilla kikkailut, välillä mainittiin curlingvanhemmat, välillä puhuttiin kodinhoitotukijärjestelmästä mitä ei avattu enempää ja äitien lainaukset oli ääriesimerkkejä jostakin kaksplussan keskustelufoorumilta. Tuntui, että toimittajalla oli oma näkemys miten asia menee YLEISESTI, mihin hän oli hakenut tukea etsimällä omaa mielikuvaansa tukevaa materiaalia. Ei puolueetonta materiaalia.Isänäkökulma tuli esille viimeisessä kappaleessa, enemmän minun mieleeni jäi ajatus jostain aivan muusta. Siitä, että kasvatusideologiat ovat yli vietyjä huuhaamutsien innostuksia ja keskinkertaisena äitinä oleminen on jotenkin palkitsevampaa. Toki turvalliseen kiinnittymiseen on olemassa paljon muitakin konsteja kuin miettiä lapsuutta lapsen kannalta ja elää hetki hänen ehdoillaan (siihen ei mielestäni edes kuulu perhepedit, kestot tai liinat mitenkään), mutta se on myös ainakin itselle helpompaa. Tämä pointti ei varmaan tullut kirjoittajalla mieleenkään, niin hankalalta kaikki tuntui.

Mut joo tosiaan, älkää pettykö jos se teksti ei vastaa tätä kirjoitusta sillä oikoluvussakin voi olla vikaa. Mä käsitin sen näin ja reagoin sen mukaan :)

En ehkä haluakaan lukea tuota juttua. Olen jotenkin niin kurkkuani myöten täynnä tätä tasa-arvoista nykyaikaa, kun mikään ei saisi muuttua kun vauva syntyy, ja kuitenkin isän TÄYTYY saada syöttää vauvaa korvikkeella että äiti PÄÄSEE ulos viihteelle valuvin rinnoin. Voi helvata.

vähän samoilla linjoilla anonyymin kanssa. Välillä musta tuntuu, että Suomessa halutaan tehdä ratkaisuja äitien puolesta, vähän ohjata kun eivät raasut itse tajua. Meillä annetaan isälle kyllä niin paljon lasta kuin se isälle mahdollista on, pumpataan tissiä reissuja varten ja muuta. Silti tästä jutusta oli poimittu lause Olivian sivulle isolla " aivan kuin anorektikko nauttii jokaisesta kieltäytymisestä, kiintymysvanhempi voi nauttia jokaisesta venymisestä" ja se pisti vituttamaan. En mä koe venyväni kotona, mä koen venyväni jos mun on lähdettävä vaikkapa juuri täysien rintojen kanssa 6 tunniksi pois lapsen luota.

Tuo lapsuus lapsen kannalta ajateltuna on tosi monitahoinen juttu. Vauvavuosi, jonka aikana ilmeisesti tuon kiintymyssuhdeteorian mukaan kiintymyssuhde pitkälti muodostuu, on tosi lyhyt aika. Itse ajattelen, että ne seuraavat vuodet ovat kaikki yhtä tärkeitä ja lapsuus tosi pitkä aika. Minulle lasten kanssa olo on jatkuvaa tasapainoilua lasten tarpeiden ja omien tarpeiden kanssa. Se kai ei lopu koskaan. Minusta tuntuu siltä, että ne vauvavuoden jälkeiset ajat tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia tehdä virheitä lapsen kasvatuksessa ja hoidossa.

En ole lukenut tuota artikkelia, joten en osaa sanoa miten ärsyttävä Niklas sitten oikeasti olikaan. MUTTA sun kirjoituksen perusteella sen pointeissa on mun mielestä ainakin vähän perää. Vauvantahtinen imetys on mun mielestä itsestäänselvyys, mutta joissain asioissa lapsentahtisuus ja juurikin se kiintymysvanhemmuus kyllä "menee överiksi". Itsekin ajattelen kyllä niin, että lapsen ollessa pieni omat mielihaluni ovat kakkossijalla (tai kauempana), mutta jos lapsen hoitamisesta ja kasvatuksesta tulee taistelu siitä, että tekee kaiken jollain lailla oikein - oli sitten ideologiana mikä tahansa - mennään mun mielestä metsään. Jollain lailla näen esimerkiksi omassa lapsuudessani käytössä olleen maalaisjärkisen "lapset mukana perunapellolla"-meiningin jotenkin, noh, järkevämpänä kuin sen, että erilaisista oppaista ja aatteista etsitään ohjenuoria kasvatukseen. Ja veikkaisin, että isät usein on sillä lailla rennompia näissä asioissa, että niillä ei ole takanaan (eikä välttis tukenaankaan, mikä on sit harmillisempi juttu) valtavaa äitiyhteisöä, -myyttiä ja suorituspaineita. Mua ainakin hämmensi jo raskausaikana se, että äitinä pitäis muka tehdä jotain valtavia valintoja, jotka ei mun mielestä ole kovin merkittäviä: siis oletko kantoliinaILIJA, perhepeteILIJÄ tai kestovaippaILIJA, tai kannatatko kiintymysvanhemmuutta tai lapsilähtöisyyttä taitaitai. Että eikö vois vaan olla, elää ja tehdä niin kuin parhaalta tuntuu, sekä itselle että lapselle.Onpa vaikeaa muotoilla omaa ajatusta tästä aiheesta, näköjään sun postaukset saa mut aina avautumaan :D Sori vuodatus, toivottavasti tästä sai jonkun tolkun..."He jopa keksivät kiintymysvanhemmuuden kaltaisia termejä tuekseen, jotta voisivat harrastaa lapsenkasvatusta entistä sitovammin."Mun mielestä toi oli jopa hauskasti sanottu...

Meillä ollaan vasta lapsen yritysvaiheessa, joten tämä kiintymysvanhemmuus oli mulle ihan uusi juttu. Kävin googlailemassa hieman sen "filosofiaa" ja totesin parin akateemin tutkinnon voimalla, että sehän on ihan täyttä paskaa. Hyvä kirjoitus!

se juttu oli vähän yhtä tyhjän kanssa. vähän niinku "ai niin, pitäs kirjoittaa joku juttu niille kolmekybäsille vantaalaisäideille, jotka lehteä tilaavat" ja sitten kirjoitetaan joku nuiva sepustus. luin, hymähdin ja jatkoin seuraavalle sivulle :D

Minä en kanssa ymmärrä mikä ongelma siinä on, jos haluaa hoitaa omaa pientä lastaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Kun omani oli vastasyntynyt, tuntui luonnolliselta pitää pientä sylissä kun häntä itketti. En oikein vieläkään tajua kohtaamiani neuvoja siitä, että lapsen pitäisi antaa huutaa itsensä uneen tai ettei nyyttiä saisi pitää "liikaa" sylissä. Kun ENNEN perheissä oli vähintäänkin kymmeniä ellei satoja lapsia, joita ei tosiaankaan paijailtu ja hellitty, kasvoivat siinä sivussa kun arkea pyöritettiin. Nämä kommentoijat eivät tietenkään itse ole kasvaneet tällaisessa kulttuurissa, mutta silti vetoavat entisiin (parempiin) aikoihin. Minua ei henkilökohtaisestu kiinnosta yhtään, miten joku muu on joskus hoitanut lapsensa, tämä on minun arkeani, minun lapseni ja minun elämäni. Tosin minun elämääni kuuluu myös se, että kävin festareilla vauvan ollessa 8 kk, mikä myöskin aiheutti suurta pahennusta lähipiirissä. Joten molempi pahempi. Kiitos ja aamen! :D

En ole lukenut juttua, mutta taidan kipaista huomenna ensi töikseni kirjastoon.Mä ihmettelen jotenkin tätä vanhoillista "lapset mukana perunapellolla"-otetta lapsenkasvatuksessa. Maailma muuttuu, tiede muuttuu, me tiedetään enemmän, mun mielestä paremmin. Lapsenkasvatuksen pitäisi muuttua. Meidän vanhempia on kasvatettu metodilla "itkevää lasta ei saa huomata, muuten se hellitään piloille". Ja toiset on vanhempiensa lapsia. Kiintymyssuhdeteoria, vaistovanhemmuus ja lapsentahtisuus ovat ehkä käsitteinä uusia, mutta jos miettii ihmiskunnan historiaa, niin täysimetys ja perhepetihän on olleet aikoinaan ihan peruskauraa. Lapsi tarvitsee äitiään. Itäblokkilaisissa orpokodeissa kuoli aikoinaan lapsia, koska ne ei saaneet riittävästi läheisyyttä. Niitä hoidettiin, ne saivat ruokaa, mutteivat rakkautta. Pieni ihminen tarvitsee hoivaa, tarvitsee hellyyttä, tarvitsee rakkautta. Sen antaminen ei mun mielestäni ole mitään suorittamista tai termeillä hifistelyä.Mä en ymmärrä, minkä takia äitiys koetaan jotenkin kahlitsevana ja lapsenkasvatus mitalein palkittavana urotekona.Tää nyt meni ehkä vähän ohi aiheen, mutta menkööt..

Mä jatkan vielä vähän, toi mun "lapset perunapellolla" -esimerkki oli ehkä vähän harhaanjohtava. Mä olen siis kotoisin maalaistalosta, joten isä ja äiti ovat olleet ns. kotona töissä. Ja lapset (meitä on kolme sisarusta) ovat sitten luonnollisesti kulkeneet siinä mukana, maatilan töitä kun ei voi jättää tekemättä vaikka perhe kasvaisikin. Ehkä siinä on lapsentahtisuus kärsinyt, mutta toisaalta läheisyyttä ja perheen kanssa yhteistä tekemistä onkin sitten ollut tarjolla ihan automaattisesti (ja olemme kuulemma olleet pitkään imetettyjä, terveitä, "helppoja" ja hyvin nukkuvia lapsia, tiedä sitten mikä on syy ja mikä seuraus..). Tajuan kyllä, että tällainen keskiaikainen maalaislapsuus on nykyaikana aika harvinaista, työt ja päiväkodit kun ovat yleensä eri paikoissa. Tämäkin meni nyt ohi aiheen niin että heilahti. Mutta komppaan Sasciaa täysin tuossa hoivaa, hellyyttä ja rakkautta -asiassa. Niin simppeliähän se on. Mä vaan jotenkin näen, että vanhemmuuden "teorisointi" saattaa kääntyä jotenkin itseään vastaan. Siis että äitiydestä tuleekin nimenomaan jonkin ideologian seuraamista ja sitä suorittamista, joka tässä yhteiskunnassa on niin kovin tärkeää. Kiintyykö kiintymysvanhempi lapseensa vai siihen kiintymysvanhemmuuteen?Sivuhuomautuksena: mua kummastuttaa ihmiset, jotka OIKEASTI antavat noita "älä pidä liikaa sylissä"-neuvoja. Siis onko sellaisia tässä maailmassa? Itse en ole kertaakaan törmännyt moisiin älyttömiin neuvoihin, enkä itse asiassa juuri minkäänlaisiin neuvoihin varsinkaan kasvatuksessa. Ehkä sitten hengaan hyvissä porukoissa :D

En ole lukenut juttua, mutta pari mielipidettä kiintymysvanhemmuudesta.Mielestäni koko termi on ihan turha, paitsi jos haluaa opiskella jotain lastenhoitoa kirjoista.Itse olen kiintymysvanhempi, lukematta yhtään opusta tai perehtymättä asiaan mitenkään. Luotan ainoastaan vaistoihini lastenhoidossa ja toimin niiden mukaan, välittämättä muiden mielipiteistä.Joo, meillä imetetään ja pidän sitä tärkeänä tapahtumana meille molemmille. En imetä sen takia, että se olisi erityisen hyväksi lapseni psyykkiselle ja fyysiselle kehitykselle, vaan siksi, että haluan imettää. Ja imettäminen on helpointa lapsentahtisesti.Meillä nukutaan perhepedissä, koska se on helpointa sillä perusteella, että lapsi heräilee monta kertaa yössä, usein vatsavaivoihin. Ja nukkuu paremmin vieressäni.Kantoliinaa käytän silloin, kun haluan olla lähellä lastani esimerkiksi lenkillä. Kyllä minulla on tarve olla lähellä lastani, eikö muilla?Ja tämä ei ole millään tasolla sitovaa ja uhrautuvaa. Suoritan samalla opintojani (että voin sitten nauttia pidempään kotiäitiydestä) ja joskus olen kauan poissa kotoa. Ei se haittaa, rintapumppu oli keksitty.Isäkin on kiintymysvanhempi, hän hoitaa poikaansa vaistojensa mukaan, eikä siihen liity mitään korviketta ja lenkkeilyä, vaan pumpattua maitoa ja rauhallista yhdessäoloa.Ja ei niitä lapsia akateemisilla tutkinnoilla kasvateta. Lastenkasvatuksessa on turha luottaa kirjoitettuun tietoon.

Itse ymmärsin tuon jutun eri kantilta, eikä se ärsyttänyt minua lainkaan. Saan varmaan täystyrmäyksen, mutta.. Se, että nukutaan perhepedissä tai imetetään lasta kahteen vuoteen on mun puolesta ihan ok, jos se tuntuu hyvältä. Mutta valitettavasti vaan usein nämä ihmiset ovat kärkkäitä arvostelemaan niitä, jotka eivät niin tee. Meillä ei nukuta perhepedissä ja molempia lapsia olen imettänyt vain 2-3 kuukautta. Meillä ei ole kantoliinaa ja mies on hoitanut lapsia aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tämä on meille toimiva tapa ja lapset ovat saaneet (ja saavat) rakkautta ja läheisyyttä rutkasti.Jokaisen tulee siis löytää se oma tapansa toteuttaa vanhemmuuttaan, toki niin, että lapsi voi hyvin ja tuntee olevansa rakastettu. Ei se hyvä lapsuus ole imetyksestä tai jatkuvasta kanniskelusta kiinni.

ONIA, mun anoppi on sitä mieltä, että lapsia ei tule pitää sylissä, koska ne tottuu siihen. Mun hyvä äitiystävä on sitä mieltä, että hänen miehensä on opettanut heidän lapsensa haluamaan syliin. Ihania ihmisiä molemmat (tai ainakin ystävä), mutta mun mielestä he ovat tässä asiassa väärässä. (Ja tämä postaus on varsinaisen aiheen ohi, mutta oli ihan pakko vastata ONIAlle :D)

Mun mielestä sekä artikkelissa että kommentoinnissa menee ehkä välillä puurot ja vellit sekaisin:) Se, että on kiintymysvanhempi (koko termi on musta kyllä vähän outo, kuka nyt ei olisi kiintynyt lapseensa) ei kai tarkoita sitä että koettaisi olla täydellinen! Niin kuin neuvolan (aika kökössä) valmennusvideossa Sinkkonen hyvin osuvasti toteaa, riittää että on riittävän hyvä vanhempi. Se ei tarkoita täydellistä.Se, että kantoliinaäideistä tehdään hippejä on suorastaan naurettavaa! Mun hammalääkäri - joka tuskin on hippi - vannotti mua hankkimaan kantoliinan, ihan vaan sen takia, että se helpottaa arkea _niin järjettömästi_, mitä se on tehnytkin. Sääli, että joku jättää tutustumatta liinaan sen takia, että se on "hippiä" (kirjoitan tätä kahdella kädellä kantoliinan ansiosta).Ehkä Niklakselle on tullut olo, että hänen tai lähipiirin miesten olisi pitänyt saada enemmän osallistua lapsenhoitoon, että äiti on liikaa ominut nyyttinsä kantoliinaan? Perheet ovat niin erilaisia, meillä kun on aika läpsystä vaihto, jos toinen ei jaksa (okei, iltaisin ja vkl kun se on mahdollista).Täydellisyydessä menee myös kaksi asiaa ristiin - täydellinen vanhempi vs. täydellinen lapsi. Mainitussa Tiikeriäidin taistelulaulussa (en ole lukenut) tähdätään kai täydellisiin lapsiin, mutta ovatko täydelliset lapset sitten se täydellisen vanhemmuuden mittari?No juu, en pohdi sitä enempää, kun kumpikaan ei ole tavoitteena.Olen jutussa esiintyneen Elisabeth Badinterin kanssa eri mieltä kaikista hänen mielestään epätasa-arvoaa lisäävistä asioita - kestovaipat, perhepeti, imetys (perustelulla että ne lisäävät äidin roolia lapsen kasvatuksessa, käsittämätön ajatus :D ??) Sitä vastoin hänellä oli mielestäni nerokas ajatus: "Jos tyytyy olemaan keskinkertainen äiti, on helpompi olla kumppani ja nainen". Nerokas siinä mielessä, että oli itselleni oivallus, että voin välillä laittaa mieheni tarpeet lapseni edelle, voimme esim. harrastaa seksiä eikä haittaa vaikka lapsi sattuisi heräämään.No juu, tällaisia ajatuksia. Koetan jatkaa lounasta, kun lapsi nukkuu _tässä kantoliinassa_ :D

Löysinpä sattumalta tänne sivuille ihan uusien termien pariin! Kiintymysvanhempi, vaistovanhemmuus. Koska lapseni ovat jo 18-v. ja 15-v. ei tuollaista sanaa oltu silloin keksitty.Jotenkin sitä ajattelee, että elämä menee eteenpäin ja kehittyy, mutta tuntuu, että samat ongelmat pysyvät lastenkasvatuksessa.Omat lapseni olen yhdessä mieheni kanssa kasvattanut vaistoni tai sen mukaan, minkä olemme nähneet hyväksi. (Tämä tosin piti tehdä osittain salaa 1990-luvulla)Nyt kun katsoo noita aikuistuvia lapsiaan, niin voi olla melko tyytyväinen. Kunnon kansalaisia heistä näyttää sukeutuvan. Ja kummallakin näyttää olevan rohkeutta valita oma tiensä eikä suurempaa vanhempien miellyttämistarvetta ole näköpiirissä.Tässä vaiheessa miettii, onko pystynyt antamaan sellaiset eväät, että lapset kestävät kovaa maailmaa. Nyt olen tyytyväinen siihen, että olin pitkään lasten kanssa kotona. Opin tuntemaan heidät kunnolla. Tämä meni melkein vahingossa näin hyvin, kun lapset syntyivät lama-aikana.Mutta jokainen tyylillään...tykkään, kun täällä ei ole "tämä on ainoa oikea tapa hoitaa ja kasvattaa" -meininkiä.Mutta sitä olen tullut ajatelleeksi, että kuitenkin on todella suuri onni, että on saanut lapsia. Kaikille sitä ihmettä ei suoda.Iloitkaa siis pienokaisistanne! Ai niin, ko. Oliviaa en ole lukenut, mutta purkauduinpa tässä nyt minäkin aamun ratoksi.Toivon paljon Iloa oimutsimutsin ja muiden äitien ja isien ja lasten elämään!